Historian opetusaineistoja alkaa tulla nettiinkin. Historianfilosofian kurssi on monen tekijän yhteistyötä, alan ja teemansa kärkinimiä kaiketinkin ainakin Helsingin perspektiivistä katsellen. Ranskalaisin viivoin esitettynä ne eivät tietenkään riitä, niiden rinnalle tarvittaisiin ne oikeat luennot - tai sitten joukko kirjoja, joita luennoitsijat ovat kauniisti merkinneet muistiinpanoihinsa yleensä luennon aluksi. Tällä voi hyvin päivittää näkemyksensä.
Kurssin luentoja pitivät viime keväänä Juha Sihvola: Antiikki, Antti Ruotsala: Keskiaika, Pauliina Pekkarinen: Renessanssi, Heikki Mikkeli: Valistus & edistys, Tapani Hietaniemi: Hegel & Marx, Sakari Ollitervo: Hermeneutiikka, Markku Peltonen: Selittäminen & ymmärtäminen, Markku Kekäläinen: Foucault, Pauli Kettunen: Gesellschaftsgeschichte, Kari Saastamoinen: Historiallinen representaatio (Ankersmith), Matti Peltonen: Lingvistinen käänne.
sunnuntaina, lokakuuta 30, 2005
tiistaina, lokakuuta 18, 2005
Vain yksi on joukosta poissa
Blogi-Sanomien Kyykky-Armas teki viimeisimpään postaukseensa huumoripitoisen katsauksen suomalaisiin historiablogeihin. Kyykyssäkin Armaan linkit olivat kuitenkin osuneet kohdalleen.
Vain allekirjoittanutta ei joukossa mainittu.
Taidanpa muuttaa nimeni Sven Tuuvaksi.
"Sven Dufva var en dum major,
den dummaste man fann.
Men noga med att blanka skor
var han en hedersman.
Hans enda ord var 'diciplin!',
på mässen söp han som ett svin.
Han blev befordrad, han."
Oikea J. L. Runebergin Sven Tuuva -runo alkaa tietysti näin:
"Sven Tuuvan isä kersantti ol' ollut aikoinaan,
jo kuului Kustaan sodassa hän polveen harmajaan;
maatilkustansa niukan sai nyt leipäpalasen,
last' ympärillä yhdeksän, ja nuorin niistä Sven.
Älyä kuinka liiennyt lie äijält' itseltään
jaella lapsijoukolleen, ei tiedä yksikään;
mut liian paljon antanut lie vanhemmille kai,
kun poika viimesyntynyt vain rippehiä sai.
Sven Tuuva varttui kuitenkin, mies tuli harteva,
kuin orja raatoi pellolla ja kaatoi kaskea,
ol' iloisempi, nöyrempi kuin moni viisaskaan
ja teki, mitä teetettiin, päin mäntyyn kaikki vaan.
»Mi, Herran nimeen; poikani, sun perii hiljankaan?»
näin ukko Tuuva useinkin jo hoki huolissaan.
Kun laulu tuo ei loppunut, Sven maltin menettää
ja itse käypi miettimään, min kesti miehen pää."
Jos ja kun Sven Tuuvan ja Vänrikki Stoolin tarinat kiinnostavat, kannattaa tsekata hienosti suunniteltu Sven Tuuva -oppimisleikki, joka on osa Porvoon koulujen Runeberg -sivustoja.
Tavoitteena on draaman ja osallistumisen avulla tehdä kirjallisuutemme klassikkoa tunnetuksi nuorten ja lasten parissa. Sopii se kyllä aikuisillekin.
Vastaava sivusto on tehty myös Saarijärven Paavo -runosta ja kirjailijan elämäkerrasta.
Vänrikki Stoolin tarinat on myös sävelletty ja onpa siitä tehty P. A. Mannisen ja sarjakuvataiteilija Petri Hiltusen käsityönä Vänrikki Stool -sarjakuva Edestä maan ja kuninkaan (Egmont, 2004), joka on ilmestynyt - onko yllätys? - Korkeajännitys-sarjassa.
- Sedis
Vain allekirjoittanutta ei joukossa mainittu.
Taidanpa muuttaa nimeni Sven Tuuvaksi.
"Sven Dufva var en dum major,
den dummaste man fann.
Men noga med att blanka skor
var han en hedersman.
Hans enda ord var 'diciplin!',
på mässen söp han som ett svin.
Han blev befordrad, han."
Oikea J. L. Runebergin Sven Tuuva -runo alkaa tietysti näin:
"Sven Tuuvan isä kersantti ol' ollut aikoinaan,
jo kuului Kustaan sodassa hän polveen harmajaan;
maatilkustansa niukan sai nyt leipäpalasen,
last' ympärillä yhdeksän, ja nuorin niistä Sven.
Älyä kuinka liiennyt lie äijält' itseltään
jaella lapsijoukolleen, ei tiedä yksikään;
mut liian paljon antanut lie vanhemmille kai,
kun poika viimesyntynyt vain rippehiä sai.
Sven Tuuva varttui kuitenkin, mies tuli harteva,
kuin orja raatoi pellolla ja kaatoi kaskea,
ol' iloisempi, nöyrempi kuin moni viisaskaan
ja teki, mitä teetettiin, päin mäntyyn kaikki vaan.
»Mi, Herran nimeen; poikani, sun perii hiljankaan?»
näin ukko Tuuva useinkin jo hoki huolissaan.
Kun laulu tuo ei loppunut, Sven maltin menettää
ja itse käypi miettimään, min kesti miehen pää."
Jos ja kun Sven Tuuvan ja Vänrikki Stoolin tarinat kiinnostavat, kannattaa tsekata hienosti suunniteltu Sven Tuuva -oppimisleikki, joka on osa Porvoon koulujen Runeberg -sivustoja.
Tavoitteena on draaman ja osallistumisen avulla tehdä kirjallisuutemme klassikkoa tunnetuksi nuorten ja lasten parissa. Sopii se kyllä aikuisillekin.
Vastaava sivusto on tehty myös Saarijärven Paavo -runosta ja kirjailijan elämäkerrasta.
Vänrikki Stoolin tarinat on myös sävelletty ja onpa siitä tehty P. A. Mannisen ja sarjakuvataiteilija Petri Hiltusen käsityönä Vänrikki Stool -sarjakuva Edestä maan ja kuninkaan (Egmont, 2004), joka on ilmestynyt - onko yllätys? - Korkeajännitys-sarjassa.
- Sedis
sunnuntaina, lokakuuta 16, 2005
HOK-Elannon historiaa
Sunnuntain linkkivinkki historiasta kiinnostuneille on tietysti sukellus HOK-Elannon 100-vuotishistoriaan.
Tarjolla ovat seuraavat jaksot sanoin, kuvin ja äänin:
1900–10: Osuustoimintaliike syntyy Suomessa
1910–20: Aateristiriidat johtavat HOK:n syntyyn
1920–30: Osuuskauppojen markkina-asemat vahvistuvat
1930–40: HOK löytää vahvan johtajan
1940–50: Osuusliikkeet kärsivät rehellisyydestään
1950–60: Suomi toipuu sodasta
1960–70: HOK ja Elanto laajentavat toimenkuviaan
1970–80: HOK nousee Helsingin hotelliykköseksi
1980–85: Osuuskaupat muuttavat bisneslinjauksiaan
1985–90: HOK:n ja Elannon sulautuminen on lähellä
1990–95: Lama riepottelee liike-elämää
1995–2000: Elanto etsii aktiivisesti yhteistyökumppania
2000–2005: HOK ja Elanto sulautuvat
- Sedis
Tarjolla ovat seuraavat jaksot sanoin, kuvin ja äänin:
1900–10: Osuustoimintaliike syntyy Suomessa
1910–20: Aateristiriidat johtavat HOK:n syntyyn
1920–30: Osuuskauppojen markkina-asemat vahvistuvat
1930–40: HOK löytää vahvan johtajan
1940–50: Osuusliikkeet kärsivät rehellisyydestään
1950–60: Suomi toipuu sodasta
1960–70: HOK ja Elanto laajentavat toimenkuviaan
1970–80: HOK nousee Helsingin hotelliykköseksi
1980–85: Osuuskaupat muuttavat bisneslinjauksiaan
1985–90: HOK:n ja Elannon sulautuminen on lähellä
1990–95: Lama riepottelee liike-elämää
1995–2000: Elanto etsii aktiivisesti yhteistyökumppania
2000–2005: HOK ja Elanto sulautuvat
- Sedis
torstaina, lokakuuta 13, 2005
Viikatemiehen pienet apulaiset
Aamulehti uutisoi mielenkiintoisesta työsuojelutapauksesta. Vuonna 1686 rakennetun Tornion kirkon alta löytyi korjaustöissä sata ruumisarkkua, jotka on laskettu sinne 1700-1800-lukujen aikana. Työntekijöitä huolestutti, voisiko vainajista tarttua tauteja.
Työsuojelupiiri puuttui asiaan, ja selvitysten myötä huoli osoittautui turhaksi. Mahdolliset pöpöt ovat kuolleet jo aikaa sitten. Sitä paitsi arkkuja ei ole mitään tarvetta mennä liikuttelemaan saati aukomaan edes remontin yhteydessä.
On toki hyvin todennäköistä, että ainakin osa Tornion kirkon vainajista menehtyi johonkin tarttuvaan tautiin. 1700-1800-luvut olivat nimittäin korkean tautikuolleisuuden aikaa. Esimerkiksi Pohjoismaiden viimeinen ruttoepidemia ajoittui 1700-luvun alkupuolelle, suuren Pohjan sodan aikaan. Se tuli tiettävästi sotapakolaisten mukana Tallinnasta Helsinkiin ja tappoi rannikkokaupungeissa jopa puolet asukkaista. Vuosisadan lopulla yleistyivät puolestaan punatauti ja täiden levittämä pilkkukuume. Erityisesti vuonna 1790 tautien tuhoisuutta lisäsi kehnosta sadosta johtuva aliravitsemus. Väkeä liikkui paljon kerjuulla, mikä edisti kulkutautien leviämistä entisestään.
Myös Suomen sodan aikana 1808-1809 kulkutaudit juhlivat varsinkin Länsi-Suomessa ja Ahvenanmaalla, alueilla, jossa armeijat liikkuivat paljon. Vuosisadan alkupuolella Suomeen rantautui Venäjältä kolera. Yhdessä punataudin ja lavantaudin kanssa se teki pahaa jälkeä etenkin kaupungeissa, joissa se levisi tehokkaasti talousvesien ja elintarvikkeiden mukana. Samalla vuosisadalla koettiin myös useita katoja, jotka saivat ihmiset massoittain liikkeelle leivän perässä. Tautikuolleisuus huipentui vuosina 1867-1868, jolloin Suomen väestöstä menehtyi peräti kahdeksasosa.
(Lähteenä on käytetty Jukka Kokkosen artikkelia "Kuolema kulkee kintereillä. Kulkutaudit ja Suomi keskiajalta 1860-luvulle". Julkaisussa Decursus morbi - taudin kulku, näkökulmia terveyteen ja sairauteen keskiajalta nykypäivään. Pohjois-Karjalan historiallisen yhdistyksen vuosikirja 10. Joensuun yliopistopaino 2003.)
- Pagisija
Työsuojelupiiri puuttui asiaan, ja selvitysten myötä huoli osoittautui turhaksi. Mahdolliset pöpöt ovat kuolleet jo aikaa sitten. Sitä paitsi arkkuja ei ole mitään tarvetta mennä liikuttelemaan saati aukomaan edes remontin yhteydessä.
On toki hyvin todennäköistä, että ainakin osa Tornion kirkon vainajista menehtyi johonkin tarttuvaan tautiin. 1700-1800-luvut olivat nimittäin korkean tautikuolleisuuden aikaa. Esimerkiksi Pohjoismaiden viimeinen ruttoepidemia ajoittui 1700-luvun alkupuolelle, suuren Pohjan sodan aikaan. Se tuli tiettävästi sotapakolaisten mukana Tallinnasta Helsinkiin ja tappoi rannikkokaupungeissa jopa puolet asukkaista. Vuosisadan lopulla yleistyivät puolestaan punatauti ja täiden levittämä pilkkukuume. Erityisesti vuonna 1790 tautien tuhoisuutta lisäsi kehnosta sadosta johtuva aliravitsemus. Väkeä liikkui paljon kerjuulla, mikä edisti kulkutautien leviämistä entisestään.
Myös Suomen sodan aikana 1808-1809 kulkutaudit juhlivat varsinkin Länsi-Suomessa ja Ahvenanmaalla, alueilla, jossa armeijat liikkuivat paljon. Vuosisadan alkupuolella Suomeen rantautui Venäjältä kolera. Yhdessä punataudin ja lavantaudin kanssa se teki pahaa jälkeä etenkin kaupungeissa, joissa se levisi tehokkaasti talousvesien ja elintarvikkeiden mukana. Samalla vuosisadalla koettiin myös useita katoja, jotka saivat ihmiset massoittain liikkeelle leivän perässä. Tautikuolleisuus huipentui vuosina 1867-1868, jolloin Suomen väestöstä menehtyi peräti kahdeksasosa.
(Lähteenä on käytetty Jukka Kokkosen artikkelia "Kuolema kulkee kintereillä. Kulkutaudit ja Suomi keskiajalta 1860-luvulle". Julkaisussa Decursus morbi - taudin kulku, näkökulmia terveyteen ja sairauteen keskiajalta nykypäivään. Pohjois-Karjalan historiallisen yhdistyksen vuosikirja 10. Joensuun yliopistopaino 2003.)
- Pagisija
keskiviikkona, lokakuuta 12, 2005
Totuuskomissioista
Etelä-Afrikka taisi olla aikoinaan ensimmäinen valtio, joka ratkoi historiatermein ilmaistuna menneisyydenhallintaongelmiaan perustamalla totuuskomission. Näihin asioihin viittasi taannoin myös professori Sirkka Ahonen, jonka HAik-artikkelia Historian tuomioista aikoinaan laajalti referoin.
Suomessa ei totuuskomissiota ole ollut, vaikka Sotasurmaprojektia sellaiseksi aina joskus nimitettiinkin. Joitakin huonosti perusteltuja poliittisia aloitteita suomalaisiksi totuuskomissioiksi on aina silloin tällöin tehty, mutta ne eivät ole millään tavoin olleet verrattavissa maailmalla toimiviin totuuskomissioihin. Siksipä nämä poliittiset aloitteet - Vihreiden presidenttiehdokas Heidi Hautala ehdotti tutkittavaksi suomettumista - on nähtävä enemmänkin poliittiseksi retoriikaksi.
Totuuskomissio on elin, joka tutkii ja raportoi ihmisoikeusväärinkäytöksistä joko jonakin tiettynä aikana tietyssä maassa tai tietyn konfliktin yhteydessä. Totuuskomissiot sallivat uhrien, heidän sukulaistensa ja tutkittavien tekojen suorittajien antaa todistuksia ihmisoikeusväärinkäytöksistä tarjoamalla heille virallisen forumin. Useimmissa tapauksissa totuuskomissioilta vaaditaan myös suosituksia, joiden avulla estetään sellaisten väärinkäytöksien tapahtuminen tulevaisuudessa. Ne luodaan, vartustetaan auktoriteetilla ja rahoitetaan sekä hallitusten tai kansainvälisten organisaatioiden avulla, yhdessä tai erikseen.
Yhdysvaltain Rauhankomitea pitää yllä totuuskomissioiden digitaalista arkistoa. Sieltä löytyvät linkit 24 totuuskomissioon maailmalla: Argentinaan, Boliviaan, Tsadiin, Chileen, Itä-Timoriin, Ecuadorin, El Salvadoriin, Saksaan, Ghanaan, Guatemalaan, Haitiin, Nepaliin, Nigeriaan, Panamaan Peruun, Filippiineille, Serbia ja Montenegroon (entinen Jugoslavia), Sierra Leoneen, Etelä-Afrikkaan, Etelä-Koreaan, Sri Lankaan, Ugandaan, Uruguayhin ja Zimbabween.
Vastaavia epävirallisia organisaatioita on kehitelty muuallekin, esimerkiksi Virtual Truth Commission Yhdysvaltoissa. Truthcommission.org on järjestö, joka pyrkii antamaan ohjeita niille, jotka haluavat totuuskomission perustaa.
Suomessakin toimii Totuuskomissioyhdistys. Sen "tarkoituksena on toimia perus- ja ihmisoikeuksien noudattamisen puolestapuhujana Suomessa sekä kansainvälisten ihmisoikeuksien suomalaisena yhdistyksenä".
Maailmalla tunnetuin suomalainen aloite on varmaankin presidentti Martti Ahtisaaren esitys rasismin vastaisen maailmankonferenssin valmistelukokouksessa. Hän ehdotti pohjoisen ja etelän välisen forumin perustamista. Tämä forumi toimisi eräänlaisena totuus- ja sovintokomissiona, tavoitteenaan parantaa pohjoisen ja etelän välisiä suhteita.
Edistämällä pohjoisen ja etelän yhteisten intressien löytämistä Ahtisaaren ehdottama globaali totuuskomissio voisi auttaa globaalia poliittista päätöksentekoa ja tulevaisuuden kansainvälisen järjestyksen luomista. Tuomas Forsbergin ja Teivo Teivaisen toteuttamassa projektissa tutkittiin mekanismeja, joilla voidaan parantaa dialogia ja löytää vaihtoehtoja globaalien ongelmien ratkaisemiseksi kehittämällä erilaisia malleja globaaliksi totuus- ja sovintokomissioksi.
- Sedis
Suomessa ei totuuskomissiota ole ollut, vaikka Sotasurmaprojektia sellaiseksi aina joskus nimitettiinkin. Joitakin huonosti perusteltuja poliittisia aloitteita suomalaisiksi totuuskomissioiksi on aina silloin tällöin tehty, mutta ne eivät ole millään tavoin olleet verrattavissa maailmalla toimiviin totuuskomissioihin. Siksipä nämä poliittiset aloitteet - Vihreiden presidenttiehdokas Heidi Hautala ehdotti tutkittavaksi suomettumista - on nähtävä enemmänkin poliittiseksi retoriikaksi.
Totuuskomissio on elin, joka tutkii ja raportoi ihmisoikeusväärinkäytöksistä joko jonakin tiettynä aikana tietyssä maassa tai tietyn konfliktin yhteydessä. Totuuskomissiot sallivat uhrien, heidän sukulaistensa ja tutkittavien tekojen suorittajien antaa todistuksia ihmisoikeusväärinkäytöksistä tarjoamalla heille virallisen forumin. Useimmissa tapauksissa totuuskomissioilta vaaditaan myös suosituksia, joiden avulla estetään sellaisten väärinkäytöksien tapahtuminen tulevaisuudessa. Ne luodaan, vartustetaan auktoriteetilla ja rahoitetaan sekä hallitusten tai kansainvälisten organisaatioiden avulla, yhdessä tai erikseen.
Yhdysvaltain Rauhankomitea pitää yllä totuuskomissioiden digitaalista arkistoa. Sieltä löytyvät linkit 24 totuuskomissioon maailmalla: Argentinaan, Boliviaan, Tsadiin, Chileen, Itä-Timoriin, Ecuadorin, El Salvadoriin, Saksaan, Ghanaan, Guatemalaan, Haitiin, Nepaliin, Nigeriaan, Panamaan Peruun, Filippiineille, Serbia ja Montenegroon (entinen Jugoslavia), Sierra Leoneen, Etelä-Afrikkaan, Etelä-Koreaan, Sri Lankaan, Ugandaan, Uruguayhin ja Zimbabween.
Vastaavia epävirallisia organisaatioita on kehitelty muuallekin, esimerkiksi Virtual Truth Commission Yhdysvaltoissa. Truthcommission.org on järjestö, joka pyrkii antamaan ohjeita niille, jotka haluavat totuuskomission perustaa.
Suomessakin toimii Totuuskomissioyhdistys. Sen "tarkoituksena on toimia perus- ja ihmisoikeuksien noudattamisen puolestapuhujana Suomessa sekä kansainvälisten ihmisoikeuksien suomalaisena yhdistyksenä".
Maailmalla tunnetuin suomalainen aloite on varmaankin presidentti Martti Ahtisaaren esitys rasismin vastaisen maailmankonferenssin valmistelukokouksessa. Hän ehdotti pohjoisen ja etelän välisen forumin perustamista. Tämä forumi toimisi eräänlaisena totuus- ja sovintokomissiona, tavoitteenaan parantaa pohjoisen ja etelän välisiä suhteita.
Edistämällä pohjoisen ja etelän yhteisten intressien löytämistä Ahtisaaren ehdottama globaali totuuskomissio voisi auttaa globaalia poliittista päätöksentekoa ja tulevaisuuden kansainvälisen järjestyksen luomista. Tuomas Forsbergin ja Teivo Teivaisen toteuttamassa projektissa tutkittiin mekanismeja, joilla voidaan parantaa dialogia ja löytää vaihtoehtoja globaalien ongelmien ratkaisemiseksi kehittämällä erilaisia malleja globaaliksi totuus- ja sovintokomissioksi.
- Sedis
sunnuntaina, lokakuuta 09, 2005
Historian lehtiä netissä
Laitoin uuteen Sedis Links -blogiini tänään päivitetyn linkkilistan historia-alaan liittyviin lehtiin. Käykääpä kurkkaamassa ja antakaa vinkkejä uusista lehdistä kommentteihin siellä tai täällä.
- Sedis
- Sedis
lauantaina, lokakuuta 08, 2005
Miten menneisyydestä voi saada tietoa?
Kuinka menneisyydestä voi saada tietoa? Keith Jenkins on esitellyt postmodernin kannan tähän historian epistemologiseen kysymykseen. Epistemologia viittaa filosofisiin tietoteorioihin ja tarkoittaa tässä historiankirjoitukseen liittyvässä yhteydessä sitä, miten voimme saada tietoa historiasta: siinä mielessä historiankin peruskysymykset ovat osa filosofialle tuttuja kysymyksenasetteluja.
Helposti ymmärtää kuinka vaikeaa on tietää, että jotakin on olemassa. Ja vielä vaikeampaa on tietää jotakin siitä, mikä on ollut olemassa tai tapahtunut menneisyydessä. Jenkinsin mielestä juuri siksi historiallinen tieto on aina hypoteettista, se on historioitsijoiden luomaa. Koska historioitsijat tekevät historian, on kiinnitettävä huomiota myös niihin moniin ennakko-oletuksiin ja paineisiin, jotka eivät olleet olemassa menneisyydessä, mutta jotka kohdistuvat työtään nykypäivässä tekevään historioitsijaan.
Keith Jenkinsin mukaan historian epistemologia on haurasta. Siihen on hänen mukaansa neljä syytä.
1) Historioitsija ei voi peittää, sisällyttää ja uudelleenpeittää menneiden tapahtumien totaliteettia, koska niiden "sisältö" on käytännöllisesti katsoen rajatonta.
2) Toiseksi, mikään esitys ei voi uudelleen peittää menneisyyttä sellaisena kuin se oli, koska meille mennyt ei ole mitään muuta kuin esitys tapahtumista, tilanteista jne.
Me arvioimme historioitsijoiden "tarkkuutta" suhteessa toisten historioitsijoiden tulkinnallisiin esityksiin. Siten todellista esitystä, siinä mielessä oikeaa historiaa siellä pohjalla ei ole: emme siis voi tarkistaa esityksiämme sen suhteen, ja perustavia oikeita tekstejä, joihin muut tulkinnat voisivat nojata, ei ole.
Niinpä postmoderneille teoreetikoille, kuten Jenkinsille, historiankirjoitus on kuin sipuli, erilaisia esityksiä (representaatioita) alusta loppuun: todellista ydintä ei niillä ole.
Tästä asiasta esimerkiksi marxilaismieliset historioitsijat ovat jyrkästi eri mieltä: he sitoutuvat todellisuuteen, joka on olemassa, sillä se on reaalisesti ollut olemassa menneisyydessä. Tämä todellisuuden olemassaoleminen on vahvempi lähtökohta kuin ne ongelmat, jotka koskevat sitä tietoa, jolla todella olleesta on saatavissa tai rakennettavissa. Toisin sanoen marxilaisten lähtökohtana on jokin reaalisesti ollut tapahtuma, ilmiö, prosessi, rakenne jne...
3) Kolmanneksi historia pysyy välttämättä henkilökohtaisena konstruktiona, jossa historioitsija esittelee näkökulmansa kertojana. Tämä asetelma säilyy olipa teksti kuinka laajalti hyväksytty, todistettu tai tarkastettavissa hyvänsä.
Kyse ei ole sinällään epäilyttävästä suorasta muistelmasta, vaan historioitsija näkee aina asiat toisten kautta: historioitsija ei lopulta voi olla muuta kuin tulkitsija, joka seisoo menneisyyden tapahtumien ja meidän lukutapamme välissä.
Lisäksi menneisyys josta me "tiedämme", sattuu riippumaan meidän näkemyksistämme, meidän omasta nykyisyydestämme. Olemme itse menneisyyden tuotteita samalla tavalla kuin tunnettu menneisyys - historia - on meidän työstämämme, meidän artefaktimme.
Nämä kolme käsitystä perustuvat sille, että historia on vähemmän kuin menneisyys, sille että historioitsijat voivat tuottaa vain fragmentteja.
Mutta historiankirjoittajalla on myös etua ajallisesta myöhäisyydestään.
4) Neljäs Jenkinsin kirjaama pointti nimittäin painottaa, että jälkikäteen me voimme tietää menneisyydestä enemmän kuin ne, jotka elivät siinä.
Nykytietämyksellä ja moderneilla, nykyisin käytössä olevilla ja ymmärrettävillä termeillä luodaan kokoon menneisyyttä palasista, jotka eivät ole olleet kasassa koskaan aikaisemmin.
Ihmiset ja yhteiskuntamuodostumat voidaan tavoittaa prosesseissa, jotka voidaan nähdä vain jälkikäteen. Myös menneisyyden dokumentit ja jäljet voidaan tavoittaa niiden kontekstissaan ja nähdä mitä merkitystä niillä oli tekijöilleen. Tämä on mahdollista toteuttaa niin, että historiankirjoittaja näkee enemmän ja pidemmälle kuin historian tekijät itse menneisyydessä näkivät tai edes saattoivat nähdä.
Nämä neljä näkökulmaa yhdistävät niitä historioitsijoiden tapoja, joilla he yrittävät ja saavat selville niin paljon kuin he voivat. Ei ole olemassa mitään määrättyä tietä, jonka avulla itsestään selvästi voitaisiin sanoa historioitsijoiden toimintatapojen olevan oikeita: historioitsijoiden metodit, menetelmät, joiden avulla tietoa hankitaan, ovat joka osaltaan yhtä hauraita kuin heidän käytössään olevat epistemologiatkin.
Sedis
Helposti ymmärtää kuinka vaikeaa on tietää, että jotakin on olemassa. Ja vielä vaikeampaa on tietää jotakin siitä, mikä on ollut olemassa tai tapahtunut menneisyydessä. Jenkinsin mielestä juuri siksi historiallinen tieto on aina hypoteettista, se on historioitsijoiden luomaa. Koska historioitsijat tekevät historian, on kiinnitettävä huomiota myös niihin moniin ennakko-oletuksiin ja paineisiin, jotka eivät olleet olemassa menneisyydessä, mutta jotka kohdistuvat työtään nykypäivässä tekevään historioitsijaan.
Keith Jenkinsin mukaan historian epistemologia on haurasta. Siihen on hänen mukaansa neljä syytä.
1) Historioitsija ei voi peittää, sisällyttää ja uudelleenpeittää menneiden tapahtumien totaliteettia, koska niiden "sisältö" on käytännöllisesti katsoen rajatonta.
2) Toiseksi, mikään esitys ei voi uudelleen peittää menneisyyttä sellaisena kuin se oli, koska meille mennyt ei ole mitään muuta kuin esitys tapahtumista, tilanteista jne.
Me arvioimme historioitsijoiden "tarkkuutta" suhteessa toisten historioitsijoiden tulkinnallisiin esityksiin. Siten todellista esitystä, siinä mielessä oikeaa historiaa siellä pohjalla ei ole: emme siis voi tarkistaa esityksiämme sen suhteen, ja perustavia oikeita tekstejä, joihin muut tulkinnat voisivat nojata, ei ole.
Niinpä postmoderneille teoreetikoille, kuten Jenkinsille, historiankirjoitus on kuin sipuli, erilaisia esityksiä (representaatioita) alusta loppuun: todellista ydintä ei niillä ole.
Tästä asiasta esimerkiksi marxilaismieliset historioitsijat ovat jyrkästi eri mieltä: he sitoutuvat todellisuuteen, joka on olemassa, sillä se on reaalisesti ollut olemassa menneisyydessä. Tämä todellisuuden olemassaoleminen on vahvempi lähtökohta kuin ne ongelmat, jotka koskevat sitä tietoa, jolla todella olleesta on saatavissa tai rakennettavissa. Toisin sanoen marxilaisten lähtökohtana on jokin reaalisesti ollut tapahtuma, ilmiö, prosessi, rakenne jne...
3) Kolmanneksi historia pysyy välttämättä henkilökohtaisena konstruktiona, jossa historioitsija esittelee näkökulmansa kertojana. Tämä asetelma säilyy olipa teksti kuinka laajalti hyväksytty, todistettu tai tarkastettavissa hyvänsä.
Kyse ei ole sinällään epäilyttävästä suorasta muistelmasta, vaan historioitsija näkee aina asiat toisten kautta: historioitsija ei lopulta voi olla muuta kuin tulkitsija, joka seisoo menneisyyden tapahtumien ja meidän lukutapamme välissä.
Lisäksi menneisyys josta me "tiedämme", sattuu riippumaan meidän näkemyksistämme, meidän omasta nykyisyydestämme. Olemme itse menneisyyden tuotteita samalla tavalla kuin tunnettu menneisyys - historia - on meidän työstämämme, meidän artefaktimme.
Nämä kolme käsitystä perustuvat sille, että historia on vähemmän kuin menneisyys, sille että historioitsijat voivat tuottaa vain fragmentteja.
Mutta historiankirjoittajalla on myös etua ajallisesta myöhäisyydestään.
4) Neljäs Jenkinsin kirjaama pointti nimittäin painottaa, että jälkikäteen me voimme tietää menneisyydestä enemmän kuin ne, jotka elivät siinä.
Nykytietämyksellä ja moderneilla, nykyisin käytössä olevilla ja ymmärrettävillä termeillä luodaan kokoon menneisyyttä palasista, jotka eivät ole olleet kasassa koskaan aikaisemmin.
Ihmiset ja yhteiskuntamuodostumat voidaan tavoittaa prosesseissa, jotka voidaan nähdä vain jälkikäteen. Myös menneisyyden dokumentit ja jäljet voidaan tavoittaa niiden kontekstissaan ja nähdä mitä merkitystä niillä oli tekijöilleen. Tämä on mahdollista toteuttaa niin, että historiankirjoittaja näkee enemmän ja pidemmälle kuin historian tekijät itse menneisyydessä näkivät tai edes saattoivat nähdä.
Nämä neljä näkökulmaa yhdistävät niitä historioitsijoiden tapoja, joilla he yrittävät ja saavat selville niin paljon kuin he voivat. Ei ole olemassa mitään määrättyä tietä, jonka avulla itsestään selvästi voitaisiin sanoa historioitsijoiden toimintatapojen olevan oikeita: historioitsijoiden metodit, menetelmät, joiden avulla tietoa hankitaan, ovat joka osaltaan yhtä hauraita kuin heidän käytössään olevat epistemologiatkin.
Sedis
keskiviikkona, lokakuuta 05, 2005
Elättääkö historia?
- Historiassa on kaksi suuntautumisvaihtoehtoa: opettaja ja työtön.
Lohkaisu naurattaa ensimmäistä kertaa kuultuna. Kenties vielä toisenkin kerran. Sitten naurahdus alkaa käydä yhä väkinäisemmäksi. Ainakin, jos itse on sattunut valitsemaan jälkimmäisen vaihtoehdon, eli opiskellut hienosti sanottuna historian asiantuntijaksi. Etenkin, jos on kysyttäessä myönnettävä, että "ei, edes puolivakituisia töitä ei ole löytynyt, ei tutkijakoulupaikkaakaan, juu, nykyinen rahoitus loppuu kuukauden kuluttua".
Valmistuin kolme vuotta sitten Joensuun yliopistosta siirtyen saman tien jatko-opiskelijaksi – ratkaisu, jonka järkevyyttä olen sittemmin usein miettinyt. Se tuntui silloin hyvältä, koska mitään muutakaan ei ollut näköpiirissä, ja elämän suunta oli muutenkin hakusessa. Olipahan edes jotakin, jolla määrittää itsensä ja tekemisensä. Toki mukana oli aito halu tutkia historiaa; jo gradunteko oli alkutahmeuden jälkeen osoittautunut yllättävän antoisaksi puuhaksi (akateemiset tittelit itsessään tuntuivat ja tuntuvat yhä sivuseikalta).
Toistaiseksi olen ollut sikäli onnekas, että tutkimusrahoitusta on tipahdellut kitsaista hanoista jotakuinkin säännöllisesti. Vähän kerrallaan, mutta kuitenkin. Opiskeluajoista saakka olen tehnyt myös pätkätöitä ja keikkoja toimittajana. Se tietysti hidastaa opintoja, mutta toisaalta antaa korvaamatonta työkokemusta ja venyttää apurahat riittämään pidemmälle.
Miten monet kerrat olenkaan lähettänyt kiitollisen ajatuksen professorille, joka korkeakouluharjoittelupaikkaa etsiessäni kehotti hakeutumaan johonkin paikallislehteen!
Tilanteeni on kuulemma tyypillinen varsinkin humanistisilla ja muilla heikonlaisesti työllistävillä aloilla. Moni asiantuntijaksi valmistunut hakeutuu jatko-opiskelijaksi, jos heti valmistumisen jälkeen ei löydy töitä. Osa lannistuu motivaation, rahoituksen tai molempien puutteeseen, kouluttautuu ehkä uudelleen ja siirtyy muihin töihin. Osa tekee sekatyöläisenä yhtä sun toista: pätkätöitä, sijaisuuksia, historiikkeja, artikkeleita. Jollakin tärppää, ja kohdalle osuu vakituisempi työpaikka.
Mutta tohtoreitakin valmistuu enemmän kuin koskaan, vaikkei edes jatkotutkinto takaa tulevaisuudessa töitä.
- Päinvastoin, varoitteli työvoimaneuvoja taannoin. - Lisensiaattina tai tohtorina saatat olla entistä ylikoulutetumpi moniin paikkoihin.
Yliopistotöiden varaankaan ei kannata laskea. Työnohjaajani kärjisti, että yhtä avointa virkaa hakee nyt neljä kertaa enemmän tohtoreita kuin ennen.
Suo siellä, vetelä täällä? Ei välttämättä. Mutta jo opiskeluvaiheessa on hyvä miettiä realistisesti, mitä tulevaisuudeltaan haluaa, samoin kuin varautua käyttämään mielikuvitustaan leipänsä tienaamisessa. Kuten ohjaajani sanoi, tutkijantyö on taiteenteon kaltaista kutsumustyötä. Työllistymistään ja toimeentuloaan ei kannata rakentaa pelkästään tutkimusrahoituksen varaan. Apurahoja tai tutkijakoulupaikkoja on tarjolla vähän, ja toiveikkaiden hakijoiden määrä kasvaa jatkuvasti.
Historian asiantuntijaksi mielivän onkin viisasta tehdä hyvissä ajoin varasuunnitelma tai useampi ja valita jo sivuaineensa niiden mukaan. Esimerkiksi Tampereella moni opiskelee pääaineensa ohella informatiikkaa tai museologiaa, jotka antavat käytännön eväitä työelämään. Myös työttömyysturva-asiat kannattaa selvittää jo ennen valmistumista (tässä puhuu kantapään kautta hankittu kokemus).
Ei siis liene syytä vajota synkkyyteen, vaikka opettajan ammatti ei historiasta kiinnostunutta kiehtoisikaan. Tilastojen valossa humanistitkin löytävät kyllä paikkansa. Jos eivät heti, niin myöhemmin.
Tampereen yliopiston uraneuvonnan Kitkatta-sivustolle on listattu aloja, joille historiasta valmistuneet ovat työllistyneet:
eu-koordinaattori
historianopettaja
informaatikko
kirjastonhoitaja
koordinaattori
kurssisihteeri
lehtori
museoamanuenssi
opettaja
opinto-ohjaaja
rehtori
tietopalvelusihteeri
toimittaja
tutkija
uutispäällikkö
yhteiskuntaopin opettaja
Yliopistokohtaista tietoa työelämään sijoittumisesta:
Helsingin yliopisto
Joensuun yliopisto
Jyväskylän yliopisto
Tampereen yliopisto
Turun yliopisto
-Pagisija
Lohkaisu naurattaa ensimmäistä kertaa kuultuna. Kenties vielä toisenkin kerran. Sitten naurahdus alkaa käydä yhä väkinäisemmäksi. Ainakin, jos itse on sattunut valitsemaan jälkimmäisen vaihtoehdon, eli opiskellut hienosti sanottuna historian asiantuntijaksi. Etenkin, jos on kysyttäessä myönnettävä, että "ei, edes puolivakituisia töitä ei ole löytynyt, ei tutkijakoulupaikkaakaan, juu, nykyinen rahoitus loppuu kuukauden kuluttua".
Valmistuin kolme vuotta sitten Joensuun yliopistosta siirtyen saman tien jatko-opiskelijaksi – ratkaisu, jonka järkevyyttä olen sittemmin usein miettinyt. Se tuntui silloin hyvältä, koska mitään muutakaan ei ollut näköpiirissä, ja elämän suunta oli muutenkin hakusessa. Olipahan edes jotakin, jolla määrittää itsensä ja tekemisensä. Toki mukana oli aito halu tutkia historiaa; jo gradunteko oli alkutahmeuden jälkeen osoittautunut yllättävän antoisaksi puuhaksi (akateemiset tittelit itsessään tuntuivat ja tuntuvat yhä sivuseikalta).
Toistaiseksi olen ollut sikäli onnekas, että tutkimusrahoitusta on tipahdellut kitsaista hanoista jotakuinkin säännöllisesti. Vähän kerrallaan, mutta kuitenkin. Opiskeluajoista saakka olen tehnyt myös pätkätöitä ja keikkoja toimittajana. Se tietysti hidastaa opintoja, mutta toisaalta antaa korvaamatonta työkokemusta ja venyttää apurahat riittämään pidemmälle.
Miten monet kerrat olenkaan lähettänyt kiitollisen ajatuksen professorille, joka korkeakouluharjoittelupaikkaa etsiessäni kehotti hakeutumaan johonkin paikallislehteen!
Tilanteeni on kuulemma tyypillinen varsinkin humanistisilla ja muilla heikonlaisesti työllistävillä aloilla. Moni asiantuntijaksi valmistunut hakeutuu jatko-opiskelijaksi, jos heti valmistumisen jälkeen ei löydy töitä. Osa lannistuu motivaation, rahoituksen tai molempien puutteeseen, kouluttautuu ehkä uudelleen ja siirtyy muihin töihin. Osa tekee sekatyöläisenä yhtä sun toista: pätkätöitä, sijaisuuksia, historiikkeja, artikkeleita. Jollakin tärppää, ja kohdalle osuu vakituisempi työpaikka.
Mutta tohtoreitakin valmistuu enemmän kuin koskaan, vaikkei edes jatkotutkinto takaa tulevaisuudessa töitä.
- Päinvastoin, varoitteli työvoimaneuvoja taannoin. - Lisensiaattina tai tohtorina saatat olla entistä ylikoulutetumpi moniin paikkoihin.
Yliopistotöiden varaankaan ei kannata laskea. Työnohjaajani kärjisti, että yhtä avointa virkaa hakee nyt neljä kertaa enemmän tohtoreita kuin ennen.
Suo siellä, vetelä täällä? Ei välttämättä. Mutta jo opiskeluvaiheessa on hyvä miettiä realistisesti, mitä tulevaisuudeltaan haluaa, samoin kuin varautua käyttämään mielikuvitustaan leipänsä tienaamisessa. Kuten ohjaajani sanoi, tutkijantyö on taiteenteon kaltaista kutsumustyötä. Työllistymistään ja toimeentuloaan ei kannata rakentaa pelkästään tutkimusrahoituksen varaan. Apurahoja tai tutkijakoulupaikkoja on tarjolla vähän, ja toiveikkaiden hakijoiden määrä kasvaa jatkuvasti.
Historian asiantuntijaksi mielivän onkin viisasta tehdä hyvissä ajoin varasuunnitelma tai useampi ja valita jo sivuaineensa niiden mukaan. Esimerkiksi Tampereella moni opiskelee pääaineensa ohella informatiikkaa tai museologiaa, jotka antavat käytännön eväitä työelämään. Myös työttömyysturva-asiat kannattaa selvittää jo ennen valmistumista (tässä puhuu kantapään kautta hankittu kokemus).
Ei siis liene syytä vajota synkkyyteen, vaikka opettajan ammatti ei historiasta kiinnostunutta kiehtoisikaan. Tilastojen valossa humanistitkin löytävät kyllä paikkansa. Jos eivät heti, niin myöhemmin.
Tampereen yliopiston uraneuvonnan Kitkatta-sivustolle on listattu aloja, joille historiasta valmistuneet ovat työllistyneet:
eu-koordinaattori
historianopettaja
informaatikko
kirjastonhoitaja
koordinaattori
kurssisihteeri
lehtori
museoamanuenssi
opettaja
opinto-ohjaaja
rehtori
tietopalvelusihteeri
toimittaja
tutkija
uutispäällikkö
yhteiskuntaopin opettaja
Yliopistokohtaista tietoa työelämään sijoittumisesta:
Helsingin yliopisto
Joensuun yliopisto
Jyväskylän yliopisto
Tampereen yliopisto
Turun yliopisto
-Pagisija
Muistatko sinä vuosiluvut?
Kukapa meistä ei rakastaisi vuosilukuja. Ne eivät ole tärkeitä, sanovat kaikki ne, jotka eivät niitä muista.
Mutta mitä teemme, jos tenttiin vastaa opiskelija, joka erehtyy Suomen poliittisen historian peruskysymyksiä kysyttäessä vastauksensa ajoituksessa sata vuotta. Ihan tuosta vain.
Vuosiluvut eivät siis ole tärkeitä, mutta ihan kaikkea ei voi jättää opettelematta tai unohtaa. Varsinkin unohtaminen on ongelmallista. Historioitsijan tehtävänä on nimittäin muistaa se, minkä muut unohtavat.
Muistamisen helpottamiseksi on nettiin sisältötuotettu järjestettyä materiaalia, joka saattelee historian vuosiluvut ja muut muistamista vaativat asiat jokapäiväiseen arkipäiväämme. [Olihan tarpeeksi vaikeasti sanottu?]
On tasavuosijuhlia, on muistopäiviä. Tasavuosijuhla-linkin kohteena on muuten Yhdysvaltain muusikkojen tekijänoikeusjärjestö BMI, joka täytti jokin aika sitten 50 vuotta. Sen kunniaksi linkatun sivun oikeasta reunasta löytyy erittäin hieno nettikirja "kevyen musiikin" historiasta.
Historian kohtaamista arkipäivässä sanotaan jokapäiväiseksi historiaksi. Sillä on sekä julkisia että yksityisiä muotoja.
Helposti mieleen tulevia jokapäiväisen historian julkisia muotoja ovat muistomerkit, rakennettu ympäristö (aika)kerroksineen ja symboleineen (siis niiden symboliikat), juhlapäivät, merkkivuodet, jopa "historiikit" - mikä on muuten aivan turhanpäiväinen sana tässä maailmassa, ajattelen aina "historiikkistä" sen yhteydessä. Jos historiaa kirjoitetaan, tehdään se kunnolla.
Eikä tässä kaikki. Historiaa kohtaamme arkipäivässä myös museoissa, näyttelyissä ja arkistoissa. Ne kaikki käyttävät varsin usein lähteenään akateemista historiantutkimusta, jota ne popularisoivat. Akateemisesta näkökulmasta näiden historian esittämisen tapojen ongelmina on ollut niiden vahva painottuminen elämyksiin. Museot ja näyttelyt korvaavat "raskaaksi koettua" informaatiota "kevyillä" elämyksillä. Selittävä informaatio häviää museoista. Nuorison suosima historia-aiheinen larppaus on ehkä pisimmälle viety elämyksellinen muoto historian jokapäiväisistä muodoista.
Ja tietysti me luemme historiallisia romaaneja, ja näemme jatkuvasti historiallisia näytelmiä ja elokuvia ja pelaamme historiaan sijoitettuja tietokonepelejä: niidenkin vaikutus käsityksiin menneestä on usein syvempi ja laajempi kuin akateemisilla tutkimuksilla. Tutkimusten mukaan teini-ikääisten koululaisten käsitys toisesta maailmansodasta perustuu ennen muuta Tuntematon sotilas -elokuvaan. Siihen varhaisempaan, Edvin Laineen versioon.
Historiaa käytetään varsin usein poliittisten ja taloudellisten ratkaisujen ja kannanottojen perusteluissa: puhutaan Paasikiven ja Kekkosen ulkopolitiikasta tai Euroopan integraatiosta.
Aina silloin tällöin esiin putkahtaa "historiakeskustelu". Juuri nyt keskustelu käy Mauno Koiviston ajasta - pääpuhujina professori ja poliitikko. Poliittikkojen osallistuminen historiakeskusteluihin tekee varovaiseksi: onko kyse historiapolitiikasta? Siis siitä, miten historiaa käytetään nykypäivässä poliittisiin tarkoituksiin.
Historiakeskusteluja käydään toki muistakin asioista: kansallisista traumoista ja silloin, kun vaaditaan historiallista tilintekoa. Suomessa sisällissotakysymykset ovat olleet tällaista historiallisen trauman purkamista, aina silloin tällöin on vaadittu tilintekoa vaikkapa stalinistien toimista. Suomeenkin on ehdotettu totuuskomissioita - tosin ehdottajat ovat olleet poliitikkoja, joten tuo historiapolitiikan mahdollisuus nousee taas esiin.
Mitä tapoja kohdata historia jokapäiväisenä ilmiönä on sitten yksityisellä sfäärillä? Silloin on usein kyse ihmisten omien kokemuksien tulkinnasta. Ovatko omat kokemukset samansuuntaisia kuin mikä kirjoitettu historia on? Vai onko ihmiselle eri tarina kerrottavana?
Tämänkaltainen kokemuksien historia ei kuole mahdolliseen ristiriitaan - sitä on joskus nimitetty historianhallintaongelmaksi - vaan usein nämä säilyvät erilaisissa yhteisöissä muistitietona ja perinteenä.
Toki niitä laitetaan yhteisöjen ulkopuolelle saatavaksi: muistelmat, kyläkirjat ja historialliset romaanit esimerkkeinä. Parhaimmillaan ne voivat haastaa akateemisen historiankirjoituksen: niinhän Väinö Linnan Pohjantähti-trilogia teki.
Eikä ole syytä unohtaa median vaikutusta: se tiedustelee ja käyttää aineistonaan ihmisten kokemuksia, joskus myös historiallisesta perspektiivistä.
Tämä historian jokapäiväisen kohtaaminen voidaan nähdä tärkeänä tekijänä myös historiantutkimuksessa. Kyse on silloin siitä, että historiantutkimus saa merkityksensä suhteessa jo olemassa olevaan historialliseen tietoon ja sen käyttöön. Historiantutkimuksen relevanssi tässä päivässä riippuu siitä. Historiantutkimus voi saada kritiikkiä historian esityksistä, mikä on tärkeää, mutta sen avulla voi myös kritisoida arkipäivässä kohdattuja historian esittämistapoja. Historiantutkimus voi muuttaa niitä käsityksiä, joita arkipäivässä kohdataan, mutta suhde toimii toisinkin päin.
Miksi minusta tuntuu, etteivät aiheet tältä blogilta ihan heti lopu...
- Sedis
Mutta mitä teemme, jos tenttiin vastaa opiskelija, joka erehtyy Suomen poliittisen historian peruskysymyksiä kysyttäessä vastauksensa ajoituksessa sata vuotta. Ihan tuosta vain.
Vuosiluvut eivät siis ole tärkeitä, mutta ihan kaikkea ei voi jättää opettelematta tai unohtaa. Varsinkin unohtaminen on ongelmallista. Historioitsijan tehtävänä on nimittäin muistaa se, minkä muut unohtavat.
Muistamisen helpottamiseksi on nettiin sisältötuotettu järjestettyä materiaalia, joka saattelee historian vuosiluvut ja muut muistamista vaativat asiat jokapäiväiseen arkipäiväämme. [Olihan tarpeeksi vaikeasti sanottu?]
On tasavuosijuhlia, on muistopäiviä. Tasavuosijuhla-linkin kohteena on muuten Yhdysvaltain muusikkojen tekijänoikeusjärjestö BMI, joka täytti jokin aika sitten 50 vuotta. Sen kunniaksi linkatun sivun oikeasta reunasta löytyy erittäin hieno nettikirja "kevyen musiikin" historiasta.
Historian kohtaamista arkipäivässä sanotaan jokapäiväiseksi historiaksi. Sillä on sekä julkisia että yksityisiä muotoja.
Helposti mieleen tulevia jokapäiväisen historian julkisia muotoja ovat muistomerkit, rakennettu ympäristö (aika)kerroksineen ja symboleineen (siis niiden symboliikat), juhlapäivät, merkkivuodet, jopa "historiikit" - mikä on muuten aivan turhanpäiväinen sana tässä maailmassa, ajattelen aina "historiikkistä" sen yhteydessä. Jos historiaa kirjoitetaan, tehdään se kunnolla.
Eikä tässä kaikki. Historiaa kohtaamme arkipäivässä myös museoissa, näyttelyissä ja arkistoissa. Ne kaikki käyttävät varsin usein lähteenään akateemista historiantutkimusta, jota ne popularisoivat. Akateemisesta näkökulmasta näiden historian esittämisen tapojen ongelmina on ollut niiden vahva painottuminen elämyksiin. Museot ja näyttelyt korvaavat "raskaaksi koettua" informaatiota "kevyillä" elämyksillä. Selittävä informaatio häviää museoista. Nuorison suosima historia-aiheinen larppaus on ehkä pisimmälle viety elämyksellinen muoto historian jokapäiväisistä muodoista.
Ja tietysti me luemme historiallisia romaaneja, ja näemme jatkuvasti historiallisia näytelmiä ja elokuvia ja pelaamme historiaan sijoitettuja tietokonepelejä: niidenkin vaikutus käsityksiin menneestä on usein syvempi ja laajempi kuin akateemisilla tutkimuksilla. Tutkimusten mukaan teini-ikääisten koululaisten käsitys toisesta maailmansodasta perustuu ennen muuta Tuntematon sotilas -elokuvaan. Siihen varhaisempaan, Edvin Laineen versioon.
Historiaa käytetään varsin usein poliittisten ja taloudellisten ratkaisujen ja kannanottojen perusteluissa: puhutaan Paasikiven ja Kekkosen ulkopolitiikasta tai Euroopan integraatiosta.
Aina silloin tällöin esiin putkahtaa "historiakeskustelu". Juuri nyt keskustelu käy Mauno Koiviston ajasta - pääpuhujina professori ja poliitikko. Poliittikkojen osallistuminen historiakeskusteluihin tekee varovaiseksi: onko kyse historiapolitiikasta? Siis siitä, miten historiaa käytetään nykypäivässä poliittisiin tarkoituksiin.
Historiakeskusteluja käydään toki muistakin asioista: kansallisista traumoista ja silloin, kun vaaditaan historiallista tilintekoa. Suomessa sisällissotakysymykset ovat olleet tällaista historiallisen trauman purkamista, aina silloin tällöin on vaadittu tilintekoa vaikkapa stalinistien toimista. Suomeenkin on ehdotettu totuuskomissioita - tosin ehdottajat ovat olleet poliitikkoja, joten tuo historiapolitiikan mahdollisuus nousee taas esiin.
Mitä tapoja kohdata historia jokapäiväisenä ilmiönä on sitten yksityisellä sfäärillä? Silloin on usein kyse ihmisten omien kokemuksien tulkinnasta. Ovatko omat kokemukset samansuuntaisia kuin mikä kirjoitettu historia on? Vai onko ihmiselle eri tarina kerrottavana?
Tämänkaltainen kokemuksien historia ei kuole mahdolliseen ristiriitaan - sitä on joskus nimitetty historianhallintaongelmaksi - vaan usein nämä säilyvät erilaisissa yhteisöissä muistitietona ja perinteenä.
Toki niitä laitetaan yhteisöjen ulkopuolelle saatavaksi: muistelmat, kyläkirjat ja historialliset romaanit esimerkkeinä. Parhaimmillaan ne voivat haastaa akateemisen historiankirjoituksen: niinhän Väinö Linnan Pohjantähti-trilogia teki.
Eikä ole syytä unohtaa median vaikutusta: se tiedustelee ja käyttää aineistonaan ihmisten kokemuksia, joskus myös historiallisesta perspektiivistä.
Tämä historian jokapäiväisen kohtaaminen voidaan nähdä tärkeänä tekijänä myös historiantutkimuksessa. Kyse on silloin siitä, että historiantutkimus saa merkityksensä suhteessa jo olemassa olevaan historialliseen tietoon ja sen käyttöön. Historiantutkimuksen relevanssi tässä päivässä riippuu siitä. Historiantutkimus voi saada kritiikkiä historian esityksistä, mikä on tärkeää, mutta sen avulla voi myös kritisoida arkipäivässä kohdattuja historian esittämistapoja. Historiantutkimus voi muuttaa niitä käsityksiä, joita arkipäivässä kohdataan, mutta suhde toimii toisinkin päin.
Miksi minusta tuntuu, etteivät aiheet tältä blogilta ihan heti lopu...
- Sedis
tiistaina, lokakuuta 04, 2005
Akaatemista bloggausta
Mikko Piippo vinkkasi akateemisen bloggauksen kuvioihin taannoisessa kommentissaan. Nostettakoon ne tänne pääsivun juttuun asti. Kirjoittaja on Ivan Tribble - ei siis Iivana Julma. Ivanin aiheena on blogien vaikutus työnsaamiseen. Monet akateemiset työnhakijat Yhdysvalloissa esittävät bloginsa meriittinä jo työtä hakiessaan, kuten Brian Leiter linkeissä kertoo, ja ne jotka eivät bloggaajauraansa paljasta, googlataan esiin työpaikoilla.
Samaa teemaa lähestyy myös Crooked Timber, joka on saanut inspiraatiota monelta kirjoittajalta, myös Guardian -lehdeltä, joka pohdiskeli bloggaamisen hyötyjä väitöskirjan teossa. Blogit ovat lehden mukaan loistavia ideoiden kehittämisessä ja jakamisessa.
Jakaminen ei sitten tarkoita sitä, että haluaisin blogimme tulevan esille tulevissa yliopistojen eettisissä lautakunnissa, joista tänään uutisoitiin laajasti laajalevikkisessä helsinkiläisessä päivälehdessä.
Cliopatrian perustaja ja "blogmeister" Ralph E. Luker kirjoitti historiablogeista toukokuussa 2005 kolumnin Were there blog enough and time History and Technology -lehteen. Jutussa on kymmeniä linkkejä akateemisesti pätevyytensä osoittaneisiin historiabloggaajiin. Ja siitä käy ilmi mm. se, että Yhdysvalloissa historiablogit ovat jo säännöllinen paneelikeskustelun aihe valtakunnallisissa historiakonferensseissa. Milloin meillä?
- Sedis
Samaa teemaa lähestyy myös Crooked Timber, joka on saanut inspiraatiota monelta kirjoittajalta, myös Guardian -lehdeltä, joka pohdiskeli bloggaamisen hyötyjä väitöskirjan teossa. Blogit ovat lehden mukaan loistavia ideoiden kehittämisessä ja jakamisessa.
Jakaminen ei sitten tarkoita sitä, että haluaisin blogimme tulevan esille tulevissa yliopistojen eettisissä lautakunnissa, joista tänään uutisoitiin laajasti laajalevikkisessä helsinkiläisessä päivälehdessä.
Cliopatrian perustaja ja "blogmeister" Ralph E. Luker kirjoitti historiablogeista toukokuussa 2005 kolumnin Were there blog enough and time History and Technology -lehteen. Jutussa on kymmeniä linkkejä akateemisesti pätevyytensä osoittaneisiin historiabloggaajiin. Ja siitä käy ilmi mm. se, että Yhdysvalloissa historiablogit ovat jo säännöllinen paneelikeskustelun aihe valtakunnallisissa historiakonferensseissa. Milloin meillä?
- Sedis
Historiablogin linja II
Viimeksi pohdiskelin erilaisia tapoja nähdä historia paitsi akateemisena oppiaineena ja tieteenä, myös jonakin arkipäiväisenä, kaikkien kohtaamana ilmiönä, vaikkapa blogina. Historiasta on olemassa paljon kliseemäisiä käsityksiä. Jotta niistä voisi päästä eroon, on mietittävä, mitä se historia sitten on.
Pauli Kettunen on luennoissaan erottanut historian käyttötavoissa kaksi dualismia. Ensinnäkin Kettunen viittaa historiaan tarkoittamassa sitä, mikä on tapahtunut ja tapahtuu. Sen rinnalla, vertauksin sanottuna kolikon toisena puolena, kulkee toisenlainen historian luonnehdinta, joka käy ilmi jo historia-sanan omasta historiasta eli siis historia-sanan etymologiasta. Historia voidaan nähdä tarinana, kertomuksena ja juttuna.
Siten historia on esitys siitä, mitä on tapahtunut. Esitys historiasta voi olla kertomus, kuvaus tai tulkinta. Kun historia ymmärretään näin esityksenä historiasta, se on selvästi paljon laajempi käsitys kuin historiantutkimus.
Kettusen käyttämä erottelu on juonnettavissa vuoteen 1953, jolloin historian professori Arvi Korhonen käytti sitä oppikirjansa Historiankirjoitus johdantoluvussa Miksi historia muuttuu.
Korhosen tarkoituksena oli osoittaa, ettei historia ole vain geneettisen historiakäsityksen mukaista, ts. tehtävänä ei ole koota vain pelkkiä menneisyyden tosiasioita, vaan historioitsija valikoi lähteitään, käyttää oman aikansa arviointiperusteita valikoinnissaan. Juuri siten "jokainen sukupolvi kirjoittaa historian uudestaan". Mutta samalla historioitsijan arviointi on väistämättä riippuvainen myös tutkittavaa ilmiötä myöhemmän kehityksen tuloksista.
Kertomus on historian esitystavoista vanhin, kuvaus pisimpään kestänyt, ja tulkinta lähellä nykyistä käsitystä historian esityksestä.
Kertomus on ehkä varhaisin tapa ymmärtää historia, historiankirjoitusta edeltänyt myyttinen menneisyys juontuu aikakaudesta, jolloin historiankirjoitusta ei vielä ollut. Myyttinen menneisyys välittyi suullisen kertomustradition myötä.
Myytti tarkoittaa suullisesti perinteestä saatua kertomusta, tarua tai runoa, joka ilmentää vanhoja käsityksiä maailmanjärjestyksestä, ennen muuta suurten sankareiden toiminnasta, yhteisön elämän säännöistä tai muista varhaisille kulttuureille tärkeistä asioista. Usein ne liittyivät uskonnollisiin tapoihin tai riitteihin, mutta yleisemmin ne ovat osa varhaiskulttuurien henkistä perinnettä.
Ns. alkuperäiskansojen identiteettien luomisessa ne ovat yhä tärkeitä. Myyttinen historiannäkemys on eräänlainen esimuoto historianfilosofialle. Nykyisin se on omaksi erityiseksi haarakseen jo jäänyt, mutta saattaa elää esimerkiksi erilaisissa syklisissä historianselityksissä. Niiden vaikutusvaltaisin muoto lienee nykyään buddhalaisuudessa ja sen kautta myös intialaisessa historianfilosofiassa, joissa puhutaan kiertokuluista.
Myyttinen muoto elää kuitenkin mielestäni tänäänkin. Uudet myyttiset kertomukset ovat elävää todellisuutta kuten jokainen tietää kokemuksistaan puskaradiosta tai urbaanikaskuista tai esimerkiksi minun ikäiselleni tutuiksi tulleista jermujen sotajutuista.
On varmaankin syytä palata joskus myös muihin esityksen muotoihin, esimerkiksi kuvaukseen. Se luonnehti historiankirjoitusta vuosituhansien ajan ja elää yhä keskusteluna historiasta narratiivina ja esimerkiksi pohdintana historiankirjoituksen retoriikasta. Tulkinta puolestaan kuuluu nykyisen tieteellisen historiankirjoituksen ydinkäsitteisiin, mutta pitää sisällään toki muutakin kuin tieteellisen tulkinnan. Juuri nyt seuraamme historiakeskustelua tulkinnoista, joita professori Juhani Suomi esittää Mauno Koiviston presidenttiajan alkuvuosista. Siinä keskustelussa on mukana muutakin kuin vain tieteellistä tulkintaa.
Joskus historiantulkinnat eivät ole tieteellisiä vaikka niillä olisikin tieteellisyyden kaapu yllään. Tunnusmerkkeinä tällaisista tilanteista on usein skandaalinhakuisuus, esimerkiksi arkistojen käyttö vain sensaatioiden aikaansaamiseksi. Silti kaikki nämä ovat keskenään erilaisia tapoja esittää historiaa.
Toinen Pauli Kettusen määrittelemä dualismi lähtee liikkeelle siitä, että otetaan lähtökohdaksi tuo edellä kuvattu kolikko molempine puolineen. Sen mukaisesti historian ajatellaan olevan siis joko menneisyyttä tai esitystä menneisyydestä. Tämän uuden dualismin toinen puoli on ajatella historiaa jonkinlaisena jatkumona.
Ensinnä tämän uuden, mittavamman kolikon toiseen puoleen. Historia voidaan siis nähdä menneisyytenä (past) tai sitten esityksenä menneisyydestä, menneisyyden tapahtumista.
Menneisyys menneisyytenä voi esiintyä tällöin meistä riippumattomana, muuttumattomana ja, kuten tavataan sanoa, objektiivisena. Historian filosofiassa tästä näkökulmasta on käytetty latinankielistä termiä res gestae.
Jos taas puhutaan historian esittämisestä, tämä esitysnäkökulma tuo esiin historian kirjoittajan merkityksen historialle: menneisyys on ollut ja mennyt ja jotkut ovat sen tehneet, mutta historian on joku kirjoittanut.
Yhteistä tämän toisen dualismin sisäisen kahtiajaon tavoille nähdä historia on se, että molemmissa tapauksissa erotellaan menneisyys nykyisyydestä, ajankohtaisesta.
Tämä
pohdiskelu on ollut postmodernistisille historianfilosofeille tärkeää. Keith Jenkins tekee erot selkeäksi.
Toisin kuin Kettunen, joka sitoo asiat yhteen näkemällä asian dualismina, Jenkins erottelee tiukasti menneisyyden ja esityksen menneisyydestä. Jenkinsin kuvio menee suurin piirtein näin. Ensinnäkin, mennyt on tapahtunut. Se on mennyt iäksi, menneisyys ei tule uudelleen eikä sitä voi rekonstruoida sellaisenaan, ja niinpä menneisyys voidaan tuoda takaisin vain historioitsijoiden avulla.
Tämä historioitsijoiden panos realisoituu kaikessa mediassa, kirjoina, artikkeleina, dokumentteina, ei varsinaisina aktuaalisina tapahtumina. Mennyt on mennyttä ja historiaa on se, mitä historioitsijat tekevät, kun he menevät töihin. Historia on historioitsijoiden (tai niiden jotka toimivat niin kuin he olisivat historioitsijoita) työtä ja niinpä he kysyvät aina toisiltaan minkäs aiheen parissa nyt työskentelet.
Siten historioitsijoiden työ ruumiillistuu kirjoissa, aikakauslehdissä ja muissa julkaisussa, ja juuri se on sitä, mitä sinä luet ja pidät historiana, kun luet (yliopistossa) historian tenttiin. Näin ajatellen historia on siis konkreettisesti kirjahyllyssä ja kirjastoissa. Täsmällisesti sanottuna tämä postmoderni kanta historiaan voidaan tiivistää sanomalla fiinisti, että historiografia on intertekstuaalinen lingvistinen konstruktio.
Kettusen esitykseen on syytä palata. Hänen mukaansa toisen dualismin jälkimmäinen tapa nähdä historia on ymmärtää tai esittää se jatkumona, siis sellaisena, joka yhdistää menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Jatkumona historia voidaan tietenkin ymmärtää monin eri tavoin.
Näitä näkökulmia kuvatessa puhutaan usein determinismistä (korostaa kausaalisia, eli syy-seuraussuhteisia lakeja ja mekanismeja, joilla tulevaisuus määräytyy), teleologiasta (myös nimellä finalismi tai tarkoitusperäisyysoppi, jossa maailmantapahtuminen kokonaisuudessaan tai jokin osa siitä on tarkoitushakuista), evoluutiosta (tietty - usein suuri, yhtenäinen, lainmukainen - kehitysjatkumo) tai eskatologiasta (joka on siis oppi viimeisistä tapahtumista, luomakunnan lopusta ja toisen maailman syntymisestä, sekä usein myös kuolemasta ja sen jälkeisestä elämästä).
Historia onkin monimutkaisempi juttu kuin tuli ajatelluksi.
Pauli Kettunen on luennoissaan erottanut historian käyttötavoissa kaksi dualismia. Ensinnäkin Kettunen viittaa historiaan tarkoittamassa sitä, mikä on tapahtunut ja tapahtuu. Sen rinnalla, vertauksin sanottuna kolikon toisena puolena, kulkee toisenlainen historian luonnehdinta, joka käy ilmi jo historia-sanan omasta historiasta eli siis historia-sanan etymologiasta. Historia voidaan nähdä tarinana, kertomuksena ja juttuna.
Siten historia on esitys siitä, mitä on tapahtunut. Esitys historiasta voi olla kertomus, kuvaus tai tulkinta. Kun historia ymmärretään näin esityksenä historiasta, se on selvästi paljon laajempi käsitys kuin historiantutkimus.
Kettusen käyttämä erottelu on juonnettavissa vuoteen 1953, jolloin historian professori Arvi Korhonen käytti sitä oppikirjansa Historiankirjoitus johdantoluvussa Miksi historia muuttuu.
Korhosen tarkoituksena oli osoittaa, ettei historia ole vain geneettisen historiakäsityksen mukaista, ts. tehtävänä ei ole koota vain pelkkiä menneisyyden tosiasioita, vaan historioitsija valikoi lähteitään, käyttää oman aikansa arviointiperusteita valikoinnissaan. Juuri siten "jokainen sukupolvi kirjoittaa historian uudestaan". Mutta samalla historioitsijan arviointi on väistämättä riippuvainen myös tutkittavaa ilmiötä myöhemmän kehityksen tuloksista.
Kertomus on historian esitystavoista vanhin, kuvaus pisimpään kestänyt, ja tulkinta lähellä nykyistä käsitystä historian esityksestä.
Kertomus on ehkä varhaisin tapa ymmärtää historia, historiankirjoitusta edeltänyt myyttinen menneisyys juontuu aikakaudesta, jolloin historiankirjoitusta ei vielä ollut. Myyttinen menneisyys välittyi suullisen kertomustradition myötä.
Myytti tarkoittaa suullisesti perinteestä saatua kertomusta, tarua tai runoa, joka ilmentää vanhoja käsityksiä maailmanjärjestyksestä, ennen muuta suurten sankareiden toiminnasta, yhteisön elämän säännöistä tai muista varhaisille kulttuureille tärkeistä asioista. Usein ne liittyivät uskonnollisiin tapoihin tai riitteihin, mutta yleisemmin ne ovat osa varhaiskulttuurien henkistä perinnettä.
Ns. alkuperäiskansojen identiteettien luomisessa ne ovat yhä tärkeitä. Myyttinen historiannäkemys on eräänlainen esimuoto historianfilosofialle. Nykyisin se on omaksi erityiseksi haarakseen jo jäänyt, mutta saattaa elää esimerkiksi erilaisissa syklisissä historianselityksissä. Niiden vaikutusvaltaisin muoto lienee nykyään buddhalaisuudessa ja sen kautta myös intialaisessa historianfilosofiassa, joissa puhutaan kiertokuluista.
Myyttinen muoto elää kuitenkin mielestäni tänäänkin. Uudet myyttiset kertomukset ovat elävää todellisuutta kuten jokainen tietää kokemuksistaan puskaradiosta tai urbaanikaskuista tai esimerkiksi minun ikäiselleni tutuiksi tulleista jermujen sotajutuista.
On varmaankin syytä palata joskus myös muihin esityksen muotoihin, esimerkiksi kuvaukseen. Se luonnehti historiankirjoitusta vuosituhansien ajan ja elää yhä keskusteluna historiasta narratiivina ja esimerkiksi pohdintana historiankirjoituksen retoriikasta. Tulkinta puolestaan kuuluu nykyisen tieteellisen historiankirjoituksen ydinkäsitteisiin, mutta pitää sisällään toki muutakin kuin tieteellisen tulkinnan. Juuri nyt seuraamme historiakeskustelua tulkinnoista, joita professori Juhani Suomi esittää Mauno Koiviston presidenttiajan alkuvuosista. Siinä keskustelussa on mukana muutakin kuin vain tieteellistä tulkintaa.
Joskus historiantulkinnat eivät ole tieteellisiä vaikka niillä olisikin tieteellisyyden kaapu yllään. Tunnusmerkkeinä tällaisista tilanteista on usein skandaalinhakuisuus, esimerkiksi arkistojen käyttö vain sensaatioiden aikaansaamiseksi. Silti kaikki nämä ovat keskenään erilaisia tapoja esittää historiaa.
Toinen Pauli Kettusen määrittelemä dualismi lähtee liikkeelle siitä, että otetaan lähtökohdaksi tuo edellä kuvattu kolikko molempine puolineen. Sen mukaisesti historian ajatellaan olevan siis joko menneisyyttä tai esitystä menneisyydestä. Tämän uuden dualismin toinen puoli on ajatella historiaa jonkinlaisena jatkumona.
Ensinnä tämän uuden, mittavamman kolikon toiseen puoleen. Historia voidaan siis nähdä menneisyytenä (past) tai sitten esityksenä menneisyydestä, menneisyyden tapahtumista.
Menneisyys menneisyytenä voi esiintyä tällöin meistä riippumattomana, muuttumattomana ja, kuten tavataan sanoa, objektiivisena. Historian filosofiassa tästä näkökulmasta on käytetty latinankielistä termiä res gestae.
Jos taas puhutaan historian esittämisestä, tämä esitysnäkökulma tuo esiin historian kirjoittajan merkityksen historialle: menneisyys on ollut ja mennyt ja jotkut ovat sen tehneet, mutta historian on joku kirjoittanut.
Yhteistä tämän toisen dualismin sisäisen kahtiajaon tavoille nähdä historia on se, että molemmissa tapauksissa erotellaan menneisyys nykyisyydestä, ajankohtaisesta.
Tämä
pohdiskelu on ollut postmodernistisille historianfilosofeille tärkeää. Keith Jenkins tekee erot selkeäksi.
Toisin kuin Kettunen, joka sitoo asiat yhteen näkemällä asian dualismina, Jenkins erottelee tiukasti menneisyyden ja esityksen menneisyydestä. Jenkinsin kuvio menee suurin piirtein näin. Ensinnäkin, mennyt on tapahtunut. Se on mennyt iäksi, menneisyys ei tule uudelleen eikä sitä voi rekonstruoida sellaisenaan, ja niinpä menneisyys voidaan tuoda takaisin vain historioitsijoiden avulla.
Tämä historioitsijoiden panos realisoituu kaikessa mediassa, kirjoina, artikkeleina, dokumentteina, ei varsinaisina aktuaalisina tapahtumina. Mennyt on mennyttä ja historiaa on se, mitä historioitsijat tekevät, kun he menevät töihin. Historia on historioitsijoiden (tai niiden jotka toimivat niin kuin he olisivat historioitsijoita) työtä ja niinpä he kysyvät aina toisiltaan minkäs aiheen parissa nyt työskentelet.
Siten historioitsijoiden työ ruumiillistuu kirjoissa, aikakauslehdissä ja muissa julkaisussa, ja juuri se on sitä, mitä sinä luet ja pidät historiana, kun luet (yliopistossa) historian tenttiin. Näin ajatellen historia on siis konkreettisesti kirjahyllyssä ja kirjastoissa. Täsmällisesti sanottuna tämä postmoderni kanta historiaan voidaan tiivistää sanomalla fiinisti, että historiografia on intertekstuaalinen lingvistinen konstruktio.
Kettusen esitykseen on syytä palata. Hänen mukaansa toisen dualismin jälkimmäinen tapa nähdä historia on ymmärtää tai esittää se jatkumona, siis sellaisena, joka yhdistää menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Jatkumona historia voidaan tietenkin ymmärtää monin eri tavoin.
Näitä näkökulmia kuvatessa puhutaan usein determinismistä (korostaa kausaalisia, eli syy-seuraussuhteisia lakeja ja mekanismeja, joilla tulevaisuus määräytyy), teleologiasta (myös nimellä finalismi tai tarkoitusperäisyysoppi, jossa maailmantapahtuminen kokonaisuudessaan tai jokin osa siitä on tarkoitushakuista), evoluutiosta (tietty - usein suuri, yhtenäinen, lainmukainen - kehitysjatkumo) tai eskatologiasta (joka on siis oppi viimeisistä tapahtumista, luomakunnan lopusta ja toisen maailman syntymisestä, sekä usein myös kuolemasta ja sen jälkeisestä elämästä).
Historia onkin monimutkaisempi juttu kuin tuli ajatelluksi.
sunnuntaina, lokakuuta 02, 2005
Historiaa tekemässä
Ei lainkaan hullumpi idea koota kasaan historia-aiheinen ryhmäblogi, kiitos Sedikselle. Katsotaan, mitä tästä tulee.
Tänään YLE1 esitti mielenkiintoisen dokumentin Heinrich Himmlerin historiaharrastuksesta ja sen seurauksista. Yksi SS-joukkojen komentajan intohimoista oli löytää keskiajalta ja esihistoriasta todisteita "arjalaisen rodun" ylivertaisuudesta ja vahvistaa kansallissosialistista ideologiaa. Asian edistämiseksi perustettiin oma tutkimuslaitoskin vuonna 1935.
Kun allekirjoittanut intoutui aikanaan opiskelemaan historiaa biologian sijaan, nuoren maailmanparantajan mielessä häilyivät kai hienot ja ehdottoman objektiiviset historiallis-filosofiset synteesit ja teoriat, joilla tulevaisuudessa pelastettaisiin ihmiskunta. Vähintään. Taivaanrannasta tömähdettiin suti kourassa maan pinnalle viimeistään proseminaarissa. Meistä oltiinkin leipomassa yksityiskohtien parissa näperteleviä käsityöläisiä ja arkistohiiriä, ei filosofeja saati tiedemiehiä sanan varsinaisessa merkityksessä.
Pienimuotoinen kriisihän siitä tuli semminkin, kun samaan aikaan sitä alkoi tajuta kiistattomat älylliset rajoituksensa maailmanpelastusprojektin kannalta.
Mutta hybriksen hiipuessa historia alkoi avautua aivan uudella tavalla: tekijöidensä kautta. Historia ei synny, vaan se tehdään. Mistä lähteet ovat peräisin? Kuka ne on tehnyt? Miksi tekijä on valinnut juuri tuon lähestymistavan, nuo sanamuodot? Onko jokin syy, miksi juuri nämä lähteet ovat säilyneet nykypäiviin?Aatehistoriallisen valaistumisen myötä opintoihin löytyi taas into ja mielekkyys. Turhauttava ajatus objektiivisen lähestymistavan mahdottomuudesta alkoi paradoksaalisesti tuntua mahdollisuudelta.
Himmlerin puuhat ovat vain yksi esimerkki siitä, miten historiaa voidaan suodattaa loputtomiin eri maailmankuvien läpi; nähdä se, mitä halutaan nähdä. 1800-luvulla syntyneen kansallisnationalismin myötä menneisyys valjastettiin tehokkaasti kansallisten ideologioiden käyttöön. Omalle maalle haluttiin hakea kullanhohtoinen historia vaikka väkisin.
Keskiaika (joka toki itsessäänkin on anakronistinen, jälkikäteen luotu käsite) näyttää olleen ja olevan tässä suhteessa varsinainen runsaudensarvi niin idässä kuin lännessäkin. Myyttisiä tapahtumia ja sankareita on kaiveltu ahkerasti kronikoista ja kertomuksista ja liitetty nämä usein kritiikittä osaksi yleisesti hyväksyttyä historiannäkemystä. Kuitenkin keskiajallakin - ja erityisesti silloin - historiaa kirjoitettiin politiikan ja uskonnon ehdoilla. Kyse ei niinkään ollut kierosta manipuloinnista, vaan nykypäivään nähden tyystin erilaisia asioita painottavasta maailmankäsityksestä.
Tuloksena on itseään ruokkiva kierre, jossa vaikkapa Moskovan ruhtinaskunnan ja mongolien välisestä rajakahakasta vuonna 1389 on tullut myyttiset, melkein apokalyptiset mittasuhteet saanut merkkitapahtuma, "käännekohta Venäjän historiassa". Tuo käsitys luotiin kuitenkin 1500-luvun moskovalaisteksteissä, joissa keskusvallan vahvistamiseksi korostettiin ruhtinaskunnan historiallista johtoasemaa ja maan puolustajan roolia. Käsitystä toistivat innolla 1800-luvun yltiöpatrioottiset historioitsijat. Sittemmin samaisen taistelun isänmaallista merkitystä ovat vuorostaan vahvistaneet - ja yhä vahvistavat - lukemattomat oppikirjat sekä poliitikot Josif Stalinista Vladimir Zhirinovskiin. Kauan sitten eläneiden henkilöiden omasta näkökulmastaan luomat kertomukset ja tulkinnat ovat alkaneet elää omaa elämäänsä, eikä ensimmäisen silminnäkijän tai muistiinmerkitsijän ja hänen motiiviensa perään enää kysellä.
Niin syntyy historia.
Halusimme tai ei, aikamme vankeja olemme mekin. Jokainen meistä katsoo menneisyyttä omien arvojensa, oman maailmankuvansa läpi. Ne voi tiedostaa, mutta irti niistä ei kokonaan pääse. Olisikin mielenkiintoista tietää, mitä tulevaisuuden aatehistorioitsijat lukevat 2000-luvun kollegoidensa kirjoittamien tekstien riviväleistä.
P.S. Niin ikään YLE:ltä tuli taannoin kaksiosainen dokumentti kuningas Arthurin legendasta. Pääpaino oli - kuten yleensä aina - pohdinnassa, oliko Arthur "oikeasti" olemassa vai ei. Mielenkiintoisempi kysymys voisi olla se, minkä vuoksi tarinat hänestä on koettu niin tärkeiksi - ja miksi ne kiinnostavat niin kovasti vielä nykyihmistäkin?
- Pagisija
Tänään YLE1 esitti mielenkiintoisen dokumentin Heinrich Himmlerin historiaharrastuksesta ja sen seurauksista. Yksi SS-joukkojen komentajan intohimoista oli löytää keskiajalta ja esihistoriasta todisteita "arjalaisen rodun" ylivertaisuudesta ja vahvistaa kansallissosialistista ideologiaa. Asian edistämiseksi perustettiin oma tutkimuslaitoskin vuonna 1935.
Kun allekirjoittanut intoutui aikanaan opiskelemaan historiaa biologian sijaan, nuoren maailmanparantajan mielessä häilyivät kai hienot ja ehdottoman objektiiviset historiallis-filosofiset synteesit ja teoriat, joilla tulevaisuudessa pelastettaisiin ihmiskunta. Vähintään. Taivaanrannasta tömähdettiin suti kourassa maan pinnalle viimeistään proseminaarissa. Meistä oltiinkin leipomassa yksityiskohtien parissa näperteleviä käsityöläisiä ja arkistohiiriä, ei filosofeja saati tiedemiehiä sanan varsinaisessa merkityksessä.
Pienimuotoinen kriisihän siitä tuli semminkin, kun samaan aikaan sitä alkoi tajuta kiistattomat älylliset rajoituksensa maailmanpelastusprojektin kannalta.
Mutta hybriksen hiipuessa historia alkoi avautua aivan uudella tavalla: tekijöidensä kautta. Historia ei synny, vaan se tehdään. Mistä lähteet ovat peräisin? Kuka ne on tehnyt? Miksi tekijä on valinnut juuri tuon lähestymistavan, nuo sanamuodot? Onko jokin syy, miksi juuri nämä lähteet ovat säilyneet nykypäiviin?Aatehistoriallisen valaistumisen myötä opintoihin löytyi taas into ja mielekkyys. Turhauttava ajatus objektiivisen lähestymistavan mahdottomuudesta alkoi paradoksaalisesti tuntua mahdollisuudelta.
Himmlerin puuhat ovat vain yksi esimerkki siitä, miten historiaa voidaan suodattaa loputtomiin eri maailmankuvien läpi; nähdä se, mitä halutaan nähdä. 1800-luvulla syntyneen kansallisnationalismin myötä menneisyys valjastettiin tehokkaasti kansallisten ideologioiden käyttöön. Omalle maalle haluttiin hakea kullanhohtoinen historia vaikka väkisin.
Keskiaika (joka toki itsessäänkin on anakronistinen, jälkikäteen luotu käsite) näyttää olleen ja olevan tässä suhteessa varsinainen runsaudensarvi niin idässä kuin lännessäkin. Myyttisiä tapahtumia ja sankareita on kaiveltu ahkerasti kronikoista ja kertomuksista ja liitetty nämä usein kritiikittä osaksi yleisesti hyväksyttyä historiannäkemystä. Kuitenkin keskiajallakin - ja erityisesti silloin - historiaa kirjoitettiin politiikan ja uskonnon ehdoilla. Kyse ei niinkään ollut kierosta manipuloinnista, vaan nykypäivään nähden tyystin erilaisia asioita painottavasta maailmankäsityksestä.
Tuloksena on itseään ruokkiva kierre, jossa vaikkapa Moskovan ruhtinaskunnan ja mongolien välisestä rajakahakasta vuonna 1389 on tullut myyttiset, melkein apokalyptiset mittasuhteet saanut merkkitapahtuma, "käännekohta Venäjän historiassa". Tuo käsitys luotiin kuitenkin 1500-luvun moskovalaisteksteissä, joissa keskusvallan vahvistamiseksi korostettiin ruhtinaskunnan historiallista johtoasemaa ja maan puolustajan roolia. Käsitystä toistivat innolla 1800-luvun yltiöpatrioottiset historioitsijat. Sittemmin samaisen taistelun isänmaallista merkitystä ovat vuorostaan vahvistaneet - ja yhä vahvistavat - lukemattomat oppikirjat sekä poliitikot Josif Stalinista Vladimir Zhirinovskiin. Kauan sitten eläneiden henkilöiden omasta näkökulmastaan luomat kertomukset ja tulkinnat ovat alkaneet elää omaa elämäänsä, eikä ensimmäisen silminnäkijän tai muistiinmerkitsijän ja hänen motiiviensa perään enää kysellä.
Niin syntyy historia.
Halusimme tai ei, aikamme vankeja olemme mekin. Jokainen meistä katsoo menneisyyttä omien arvojensa, oman maailmankuvansa läpi. Ne voi tiedostaa, mutta irti niistä ei kokonaan pääse. Olisikin mielenkiintoista tietää, mitä tulevaisuuden aatehistorioitsijat lukevat 2000-luvun kollegoidensa kirjoittamien tekstien riviväleistä.
P.S. Niin ikään YLE:ltä tuli taannoin kaksiosainen dokumentti kuningas Arthurin legendasta. Pääpaino oli - kuten yleensä aina - pohdinnassa, oliko Arthur "oikeasti" olemassa vai ei. Mielenkiintoisempi kysymys voisi olla se, minkä vuoksi tarinat hänestä on koettu niin tärkeiksi - ja miksi ne kiinnostavat niin kovasti vielä nykyihmistäkin?
- Pagisija
Vakavaakin vakavampaa akateemista bloggausta
Näinä aikoina oma olemassaolonsa on syytä perustella vakavaakin vakavammalla tavalla. Vaikka toisin luulisi, akateeminen historiantutkimus tai akateeminen bloggaaminen ei ole vaaratonta ja se herättää intohimoja mitä yllättävimmissä paikoissa. Sanon tämän varoitukseksi muillekin mukaan tuleville bloggaajille, joiden ensi kirjoituksia jo odottelen kärsimättömänä.
Akateemisuuden dilemma on siinä, että jos kirjoitat nimimerkillä, luotettavuutesi on huono ja argumenttejasi epäillään: varsinkin vasta-argumenttien esittäminen toisten tutkijoiden tuloksille tuottaa helposti ajatuksen pensaasta kykkivästä vihollisesta. Kyse on siis mielikuvasta. Netissä ei voi olla törmäämättä negatiivisuudesta voimaa saavaan anonyymikommentaattoriin. Tämä virtuaali-imago voi siirtyä osaksi tieteellisiä vasta-argumentteja esittävää anonyymikirjoittajaa.
Jos taas kirjoitat omalla nimelläsi, ennen pitkää saat vastaasi ihmisiä jotka vihjaillen tai suoraan syyttävät sinua julkisuushakuisuudesta. Toisin sanoen, sinua syytetään ryhtymisestä prostituutiosuhteeseen julkisuuden kanssa. Sanat joita tavallisesti käytetään ovat hieman rajumpia kuin tuo. Olen kuullut näitä kommentteja omin korvin: erityisesti televisiohaastattelut ovat joillekin vähemmän julkisuushakuisille myrkkyä.
Onneksi tästä aletaan päästä irti: julkisuus ymmärretään entistä paremmin yhdeksi tavaksi tiedottaa tutkimustuloksistaan myös perinteisten akateemisten piirien ulkopuolelle. Kyse on asiantuntijaroolista, jota voidaan pitää nykyisin jopa meriittinä. Toinen kateuden aihe on kyllä poissa historian asiantuntijoilta: yleensä siitä ei makseta, ja jos maksetaan, vähän.
Vakavissaan ammattialallaan toimiva akateeminen bloggaaja ei voi pysyä tuntemattomana. Nimi tulee väistämättä esiin ennen pitkää. Siksi suosin omalla nimellä bloggaamista. Tämä blogi ei ole nimiä vielä julkistanut, vaikka ne eivät liene salaisuuksia kenellekään.
Early Modern Notes -blogia kirjoittaa Susan Howard, Britannian Akatemian postdoktoraali tutkija Aberystwythissa sijaitsevassa Walesin yliopistossa. Hän on ylläpitänyt muodossa tai toisessa saittia, joka julkaisee varhaismoderniin historiaan liittyviä arkistolähteitä. [Käytännön vinkki: Arkistolähteitä googlettaessa on muistettava että englanninkielinen ilmaus sille on "resources". Käytä sitä hakiessasi nettiin - lakitermein sanottuna - saataville saatettuja arkistolähteitä.] Hänen blogissaan on monta kiintoisaa linkkiä alan tuotoksiin.
Mutta Susan Howard on kirjoittanut myös mainion artikkelin akateemisesta bloggauksesta: Miksi mestaroin akateemisella bloggaamisella?
Sen teemoina ovat mm.:
- Blogatako nimellä vai nimimerkillä?
- Onko akateemisen bloggaajan syytä pelätä ideavarkauksia?
- Onko bloggaamisesta apua tutkimustyössä?
- Mitä apua bloggaamisesta voi olla oman oppiaineesi/tutkimusalasi tunnetuksi tekemisessä?
- Jatkuvan valittamisen vaarat ja edut.
Lukuiloa!
- Sedis
Akateemisuuden dilemma on siinä, että jos kirjoitat nimimerkillä, luotettavuutesi on huono ja argumenttejasi epäillään: varsinkin vasta-argumenttien esittäminen toisten tutkijoiden tuloksille tuottaa helposti ajatuksen pensaasta kykkivästä vihollisesta. Kyse on siis mielikuvasta. Netissä ei voi olla törmäämättä negatiivisuudesta voimaa saavaan anonyymikommentaattoriin. Tämä virtuaali-imago voi siirtyä osaksi tieteellisiä vasta-argumentteja esittävää anonyymikirjoittajaa.
Jos taas kirjoitat omalla nimelläsi, ennen pitkää saat vastaasi ihmisiä jotka vihjaillen tai suoraan syyttävät sinua julkisuushakuisuudesta. Toisin sanoen, sinua syytetään ryhtymisestä prostituutiosuhteeseen julkisuuden kanssa. Sanat joita tavallisesti käytetään ovat hieman rajumpia kuin tuo. Olen kuullut näitä kommentteja omin korvin: erityisesti televisiohaastattelut ovat joillekin vähemmän julkisuushakuisille myrkkyä.
Onneksi tästä aletaan päästä irti: julkisuus ymmärretään entistä paremmin yhdeksi tavaksi tiedottaa tutkimustuloksistaan myös perinteisten akateemisten piirien ulkopuolelle. Kyse on asiantuntijaroolista, jota voidaan pitää nykyisin jopa meriittinä. Toinen kateuden aihe on kyllä poissa historian asiantuntijoilta: yleensä siitä ei makseta, ja jos maksetaan, vähän.
Vakavissaan ammattialallaan toimiva akateeminen bloggaaja ei voi pysyä tuntemattomana. Nimi tulee väistämättä esiin ennen pitkää. Siksi suosin omalla nimellä bloggaamista. Tämä blogi ei ole nimiä vielä julkistanut, vaikka ne eivät liene salaisuuksia kenellekään.
Early Modern Notes -blogia kirjoittaa Susan Howard, Britannian Akatemian postdoktoraali tutkija Aberystwythissa sijaitsevassa Walesin yliopistossa. Hän on ylläpitänyt muodossa tai toisessa saittia, joka julkaisee varhaismoderniin historiaan liittyviä arkistolähteitä. [Käytännön vinkki: Arkistolähteitä googlettaessa on muistettava että englanninkielinen ilmaus sille on "resources". Käytä sitä hakiessasi nettiin - lakitermein sanottuna - saataville saatettuja arkistolähteitä.] Hänen blogissaan on monta kiintoisaa linkkiä alan tuotoksiin.
Mutta Susan Howard on kirjoittanut myös mainion artikkelin akateemisesta bloggauksesta: Miksi mestaroin akateemisella bloggaamisella?
Sen teemoina ovat mm.:
- Blogatako nimellä vai nimimerkillä?
- Onko akateemisen bloggaajan syytä pelätä ideavarkauksia?
- Onko bloggaamisesta apua tutkimustyössä?
- Mitä apua bloggaamisesta voi olla oman oppiaineesi/tutkimusalasi tunnetuksi tekemisessä?
- Jatkuvan valittamisen vaarat ja edut.
Lukuiloa!
- Sedis
lauantaina, lokakuuta 01, 2005
Historiablogin linja
Mikä historiassa tätä blogin kirjoittajaa kiinnostaa? Vastaus siihen ei ole ihan lyhyt, siksi yritän ensin kirjoittaa historiasta joitakin yleisiä huomioita. Ehkäpä niistä muodostuu vähitellen blogille oma linjaukseni, jonka voisi joskus vetää yhteen. [Edit: Nyt kun blogille on tulossa useampia kirjoittajia, jokainen määritelköön omat linjauksensa.]
Historian tehtäväksi on tavallisimmin määritelty ihmisen pyrkimys selittää, tulkita ja ymmärtää menneisyyttä. Tuo tehtävänasettelu on pysynyt perimmältään samana, vaikka historian määrittelyt ovat vuosisatojen mittaan vaihdelleet.
Tämän hetken trendinä on sitoa menneisyyssuhde nykypäivään. Ei hullumpi ajatus, mutta ei suinkaan helppo toteuttaa.
Meidän elämismaailmassamme historia ilmenee monin eri tavoin. Nekään jotka eivät historiasta paljon perusta ovat siihen sidoksissa. Historian kohtaaminen on väistämätöntä. Historiantonta ihmistä ei ole.
Yliopistoissa ja tutkimusinstituutioissa kirjoitettu ja opiskeltu tieteellinen historia ei useinkaan ole ensimmäinen historiasta mieleen tuleva asia. On olemassa monia eri tapoja hahmottaa historiaa, eivätkä ne suinkaan ole keskenään yhteneviä.
Nämä historian hahmottamis- ja käyttötavat ovat usein sekoittuneita myös historiantutkijoiden ja historiankirjoittajien omissa esityksissä. Jorma Kalela on jopa väittänyt, että tekivätpä historiantutkijat työnsä vaikka kuinka hyvin, se ei tule olemaan kuin vain osatekijä niissä prosesseissa, joissa ihmiset luovat ja muuttavat historiaa koskevia käsityksiään.
Aloitetaan vaikkapa arkipuheesta. Historian julkisessa ja yksityisessä puhunnassa käytetään semmoisia ilmauksia kuin "historian roskatynnyri", joka on muuten Lev Trotskin laukaisu Venäjän vallankumouksen ajoilta, erityisesti urheilun piiriin on kotiutunut yleistermit "passittaa historiaan", urheilua yleisempi sankaritemppu taas on se, jossa "tehdään historiaa" tai "päästään historian lehdille", minkä lisäksi on tavallista sanoa ilmiöitä ja tapahtumia luonnehdittaessa, että jokin asia on "suorastaan historiallinen" tai että siinä on "historian siipien havinaa".
Onpa käynyt niinkin, että asialla tai ilmiöllä joko on tai on "vain historiallista arvoa" ja niinpä jälkimmäisissä tapauksissa tämmöisistä "historian painolasteista" on päästävä irti.
Arkikieltä käyttävälle on käynyt selväksi, että historia on jotakin muuta kuin omaa itseään. Historia on tuomari, joka tuomitsee ja antaa siten "historian tuomioita", joskus myös lääkäri joka "puhkoo mätäpaiseita" tai sitten historia on opettaja, jossa siis "historia opettaa".
Historian opetuksessa yliopistossa on kyllä varsin usein toisteltu filosofi Hegelin suuhun pantua lausumaa, että historia opettaa täsmälleen sen, että historia ei opeta.
Historiaa kirjoittavien on vaikeaa pysyttäytyä irti näistä arkikielen monimerkityksisistä luonnehdinnoista. Ja vaikka historiantutkija tai -kirjoittaja siihen kykenisi, kuinka on vastaanoton laita. Voivatko lukijat koskaan olla irti kaikkein kliseisimmistä tavoista luonnehtia historiaa jonkin muun ammattialan kautta?
- Sedis
Historian tehtäväksi on tavallisimmin määritelty ihmisen pyrkimys selittää, tulkita ja ymmärtää menneisyyttä. Tuo tehtävänasettelu on pysynyt perimmältään samana, vaikka historian määrittelyt ovat vuosisatojen mittaan vaihdelleet.
Tämän hetken trendinä on sitoa menneisyyssuhde nykypäivään. Ei hullumpi ajatus, mutta ei suinkaan helppo toteuttaa.
Meidän elämismaailmassamme historia ilmenee monin eri tavoin. Nekään jotka eivät historiasta paljon perusta ovat siihen sidoksissa. Historian kohtaaminen on väistämätöntä. Historiantonta ihmistä ei ole.
Yliopistoissa ja tutkimusinstituutioissa kirjoitettu ja opiskeltu tieteellinen historia ei useinkaan ole ensimmäinen historiasta mieleen tuleva asia. On olemassa monia eri tapoja hahmottaa historiaa, eivätkä ne suinkaan ole keskenään yhteneviä.
Nämä historian hahmottamis- ja käyttötavat ovat usein sekoittuneita myös historiantutkijoiden ja historiankirjoittajien omissa esityksissä. Jorma Kalela on jopa väittänyt, että tekivätpä historiantutkijat työnsä vaikka kuinka hyvin, se ei tule olemaan kuin vain osatekijä niissä prosesseissa, joissa ihmiset luovat ja muuttavat historiaa koskevia käsityksiään.
Aloitetaan vaikkapa arkipuheesta. Historian julkisessa ja yksityisessä puhunnassa käytetään semmoisia ilmauksia kuin "historian roskatynnyri", joka on muuten Lev Trotskin laukaisu Venäjän vallankumouksen ajoilta, erityisesti urheilun piiriin on kotiutunut yleistermit "passittaa historiaan", urheilua yleisempi sankaritemppu taas on se, jossa "tehdään historiaa" tai "päästään historian lehdille", minkä lisäksi on tavallista sanoa ilmiöitä ja tapahtumia luonnehdittaessa, että jokin asia on "suorastaan historiallinen" tai että siinä on "historian siipien havinaa".
Onpa käynyt niinkin, että asialla tai ilmiöllä joko on tai on "vain historiallista arvoa" ja niinpä jälkimmäisissä tapauksissa tämmöisistä "historian painolasteista" on päästävä irti.
Arkikieltä käyttävälle on käynyt selväksi, että historia on jotakin muuta kuin omaa itseään. Historia on tuomari, joka tuomitsee ja antaa siten "historian tuomioita", joskus myös lääkäri joka "puhkoo mätäpaiseita" tai sitten historia on opettaja, jossa siis "historia opettaa".
Historian opetuksessa yliopistossa on kyllä varsin usein toisteltu filosofi Hegelin suuhun pantua lausumaa, että historia opettaa täsmälleen sen, että historia ei opeta.
Historiaa kirjoittavien on vaikeaa pysyttäytyä irti näistä arkikielen monimerkityksisistä luonnehdinnoista. Ja vaikka historiantutkija tai -kirjoittaja siihen kykenisi, kuinka on vastaanoton laita. Voivatko lukijat koskaan olla irti kaikkein kliseisimmistä tavoista luonnehtia historiaa jonkin muun ammattialan kautta?
- Sedis
Kotimaisen blogiskenen kuulumisia
Suomalaiset blogit ovat listattuina Blogilistalle. Sen hakemistosta historia-luokalla haettuna löytyy tällä hetkellä tämä blogi mukaanlukien 20 historiaan liittyvää blogia.
Memoria volatilis on niistä kunnianhimoisin, kirjoittaja kulkee mieluusti keski- ja vanhan ajan ympyröissä journalistisella sujuvuudella ja historiallisella pätevyydellä. Hänen sivuiltaan löytyy myös runsaasti löytöjä, linkkejä toisiin historiasivuistoihin ja historiablogeihin. Tämä blogi menestyisi englanniksi toteutettuna maailmallakin.
Huomiota ansaitsee myös tamperelainen Mette Söderman, jonka blogin nimi on Mette miettii. Se pitää sisällään sujuvasti kirjoitettuja pieniä historiallisia tarinoita ja kolumneja kiintoisista aiheista. Voiko eläkepäiviä paremmin viettää kuin populaarihistoriaa maukkaasti tarjoillen!
Jura Jukola yhdistää blogissaan historian, taiteen ja runouden tavalla, joka kertoo myös henkilökohtaisesta innostuksesta teemaan. Itse hän luonnehtii blogiaan seuraavasti:
"Olen säilyttäjä: rakennan uutta ja korjaan särkynyttä. Jotkut luulevat olevansa kapinallisia rikkomalla, repimällä ja raastamalla jo luotua, mutta mitä he itse kykenevät luomaan tuhoamansa tilalle? Hahmotan maailmaa menneisyyden kautta, sillä historia peilaa nykyisyyttä ja tulevaisuuttakin. Taiteet auttavat ymmärtämään olemisen arvoitusta: ihailen antiikin rikki lyötyjä marmoriveistoksia ja historian katkaisemia pylväitä, renessanssin häikäisevää kirkkautta ja uuden ajan elinvoimaa, manierismin kiertyneitä raajoja ja vääristyneitä mittasuhteita, barokin hämyisää kellarivaloa ja solisevia suihkukaivoja, romantiikan kaukokaipuuta ja tunteiden aaltoilua sekä symbolismin suljettuja silmiä ja sisään kääntyneitä katseita. Löydän innoitukseni saapasmaasta: Rooma, Firenze ja Venetsia ovat ikuisia kaupunkejani - mutta juureni pysyvät Suomessa. Olen epäpoliittisesti korrekti, mutta poliittisesti epäkorrekti: syyllistyn usein tietoisiin kärjistyksiin ja karkeisiin yleistyksiin ärsyttääkseni ihmisiä ajattelemaan."
Palaamme tuonnempana muihinkin historiablogeihin koti- ja ulkomailla.
Tällä kertaa riittänee, kun lisäämme tähän blogien ulkopuolelta tärkeimmän suomalaisen historiasivuston: Agricola - Historian tietoverkko on tutustumisen arvoinen kaikille historiasta kiinnostuneille.
- Sedis
Memoria volatilis on niistä kunnianhimoisin, kirjoittaja kulkee mieluusti keski- ja vanhan ajan ympyröissä journalistisella sujuvuudella ja historiallisella pätevyydellä. Hänen sivuiltaan löytyy myös runsaasti löytöjä, linkkejä toisiin historiasivuistoihin ja historiablogeihin. Tämä blogi menestyisi englanniksi toteutettuna maailmallakin.
Huomiota ansaitsee myös tamperelainen Mette Söderman, jonka blogin nimi on Mette miettii. Se pitää sisällään sujuvasti kirjoitettuja pieniä historiallisia tarinoita ja kolumneja kiintoisista aiheista. Voiko eläkepäiviä paremmin viettää kuin populaarihistoriaa maukkaasti tarjoillen!
Jura Jukola yhdistää blogissaan historian, taiteen ja runouden tavalla, joka kertoo myös henkilökohtaisesta innostuksesta teemaan. Itse hän luonnehtii blogiaan seuraavasti:
"Olen säilyttäjä: rakennan uutta ja korjaan särkynyttä. Jotkut luulevat olevansa kapinallisia rikkomalla, repimällä ja raastamalla jo luotua, mutta mitä he itse kykenevät luomaan tuhoamansa tilalle? Hahmotan maailmaa menneisyyden kautta, sillä historia peilaa nykyisyyttä ja tulevaisuuttakin. Taiteet auttavat ymmärtämään olemisen arvoitusta: ihailen antiikin rikki lyötyjä marmoriveistoksia ja historian katkaisemia pylväitä, renessanssin häikäisevää kirkkautta ja uuden ajan elinvoimaa, manierismin kiertyneitä raajoja ja vääristyneitä mittasuhteita, barokin hämyisää kellarivaloa ja solisevia suihkukaivoja, romantiikan kaukokaipuuta ja tunteiden aaltoilua sekä symbolismin suljettuja silmiä ja sisään kääntyneitä katseita. Löydän innoitukseni saapasmaasta: Rooma, Firenze ja Venetsia ovat ikuisia kaupunkejani - mutta juureni pysyvät Suomessa. Olen epäpoliittisesti korrekti, mutta poliittisesti epäkorrekti: syyllistyn usein tietoisiin kärjistyksiin ja karkeisiin yleistyksiin ärsyttääkseni ihmisiä ajattelemaan."
Palaamme tuonnempana muihinkin historiablogeihin koti- ja ulkomailla.
Tällä kertaa riittänee, kun lisäämme tähän blogien ulkopuolelta tärkeimmän suomalaisen historiasivuston: Agricola - Historian tietoverkko on tutustumisen arvoinen kaikille historiasta kiinnostuneille.
- Sedis
Historian siipien havinat
1980-luvun puolivälissä perustin Helsingin yliopiston Vax-tietokoneella toimivan keskusteluryhmän, jonka nimi oli Historian siipien havinat. Portacom-ohjelmalla toiminut keskustelu ulkoistettiin muutaman vuoden aktiivisen toiminnan jälkeen valtakunnalliseksi historian alaan keskittyneeksi sfnet-keskusteluryhmäksi. Samalla sen nimi jäi porstuan hyllylle.
Mielenkiintoista oli, että valtakunnallinen keskustelu ei oikein toiminut, vaikka se yhden yliopiston sisällä oli ollut vauhdikasta ja hauskaa.
On tullut aika kokeilla historiaan erikoistunutta blogia. Ehkä saamme tästä aikaiseksi vireän ryhmäblogin.
- Sedis
Mielenkiintoista oli, että valtakunnallinen keskustelu ei oikein toiminut, vaikka se yhden yliopiston sisällä oli ollut vauhdikasta ja hauskaa.
On tullut aika kokeilla historiaan erikoistunutta blogia. Ehkä saamme tästä aikaiseksi vireän ryhmäblogin.
- Sedis
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
