sunnuntaina, marraskuuta 13, 2005

30-vuotisesta sodasta

Prahassa käydessäni huomasin, ettei ruotsalaisten miehityksestä Prahassa sanota missään juuri mitään. 30-vuotinen sota ruotsalaisten näkökulmasta oli meikäläiselle modernia historia opiskelleelle hieman hatarasti hallussa. Tässä hieman siitä, mitä sain selville. Se ei ole ammattilaistason tekstiä, mutta ehkä siinä pari hauskaa yksityiskohtaa Ruotsin osallisuudesta kuitenkin on. Koska sen täytyy olla täynnä virheitä ja väärinymmärryksiä sekä vakavia puutteita, pyydän asiantuntevia kommentteja.

Prahan miehityksessä vuonna 1638 osin onnistunut ruotsalainen kenraali Johan Banér syntyi 23.6. 1596 Djursholmassa, joka sijaitsee nykyisen Danderydin lähellä Tukholman naapurustossa. Hän kuoli 10.5. 1640 30-vuotisessa sodassa Halberstadtissa Saksassa. 30-vuotinen sota alkoi Böömin kapinasta 1618 ja päättyi Westfalenin rauhoihin 1648. Sota oli merkittävällä tavalla uskonsota ja sitä edelsi vahva propaganda. Jos protestantit nimittivät paavia antikristukseksi ja pitivät häntä itämaiden antikristuksen Muhammedin äpäräkaksoisveljenä, saattoivat katolilaiset propandavoimat todistaa, että niin kreikaksi kuin hepreaksiksi laskettuna Lutherin nimen kirjaimista tulee 666 eli pedon luku. Propagandassa siis maksimaalinen tulos oli tasapeli, mutta kuinka kävisi sodassa.

Banérin isä ja setä mestattiin vuonna 1600 tuomittuna maanpetoksesta. He olivat tukeneet Sigismund I:stä (1566-1632) Ruotsissa - yhtäaikaisena Puolan kuninkaana hänet tunnetaan nimellä Zygmunt III. Vaasasukuisen Johan III:n (kuningas 1569-1592) poikana Sigismund oli kuninkaallinen, ja kun hän nai Puolasta jalosukuisen Jagellon suvusta Catherine Jagellonican (1526-1583), tuli hänestä myös Puola-Liettuan yhteisvaltion kuningas vuosiksi 1592-1632 nimellä Zygmunt III Waza. Ruotsin kuninkaana hänet tunnettiin vuodesta 1592 nimellä Sigismund Vasa, jolloin vaimokin oli jo vaihtunut ruotsalaiseen ja Sigismundin suurin into katolisiin uudistuksiin laantunut. Ruotsissa Sigismund syrjäytettiin 1599. Kustaa Vaasan aloittama valtiollinen suuntaus salli valtiolle alistetun protestanttisen kirkon, mutta ei katolilaisuutta, joka varmistettiin yhtä ronskeilla otteilla kuin oli aikaan käytetty Kustaa Vaasan kaapatessa valtiovalla niin, että korkein valta oli siitä lähtien maallisella valtionhallinnolla. Kuninkaaksi tullut Karl IX (kuningas 1599-1611) toteutti teloitukset, joita toteutettiin suurpiirteisesti myös Suomessa.

Saksassakin välejä selviteltiin. Kaksi kolmasosaa Saksan ruhtinaskuntien asukkaista lienee ollut protestantteja, mutta katolisen kirkon vastaisku eli vastauskonpuhdistus oli tehokas. Lounais-Saksan evankelistiset maat liittyivät 1608 Pfalzin maaruhtinaan johdolla puolustusliitoksi, joka sai nimen unioni. Tukea haettiin ensin Ranskaan, sitten Englannin ja Ruotsin protestanttisiin kuninkaisiin. Katolilaiset liittyivät (pyhäksi) liigaksi, jonka johtoo tuli Baijerin vaaliruhtinas Maksimilian. Liigaan ei pyydetty mukaan Itävallan Habsburgeja eikä paaviakaan. Tukea se sai Espanjasta.

Saksan keisarit olivat Habsburg-aikoina myös Böömin kuninkaita. Vuodesta 1576 Böömin kuningas oli ollut keisari Ferdinand I:n pojanpoika Rudolf II, joka hallitsi saksalaisroomalaista keisarikuntaansa Prahasta - kaikki muut vastaavassa asemassa olleet pysyttelivät Wienissä.

Rudolf II oli varsin erikoinen hallitsija, hän rakasti alkemistien ja taiteilijoiden töitä - hänen 800 taulun kokoelmansa on maailmankuulu yhä vielä. Itse hän ei taulujaan katsellut ostamisen jälkeen, ne roikkuivat hänen varastoissaan kuvapuoli seinään päin. Rudolfia seurasi valtaistuimella hänen veljensä Matias.

Rudolf oli katolilainen, mutta hän oli antanut Böömin protestanttien pakottamana 1609 ns. majesteettikirjan, joka takasi uskonnon harjoittamisen oikeudet. Kun Rudolf poikkesi sopimuksesta, Prahan protestanttiset johtomiehet marssivat Prahan linnaan valittamaan. Sanasodan jälkeen neuvosherrat ja heidän kirjurinsa heitettiin linnan ikkunasta ulos "vanhaan böömiläiseen tapaan", mutta nämä selvisivät pienillä vammoilla 17 metrin pudotuksesta, koska alla sattui olemaan rehevästi kukkiva ympäristönsuojelullinen keräämö eli tunkio.

Tuloksena oli protestanttien kapina, missä johtoon vaadittiin Pfalzin vaaliruhtinasta Fredrikiä (V), joka istui valtaistuimellaan Heidelbergissä vaimonaan Englannin kuninkaan tytär Elisabeth. Vaaliruhtinaan joukot lyötiin Valkealla vuorella (Bílá Horá) Prahan edustalla. Voittoisa sotilas oli hakkapeliittain tulevana vastustajana tunnettu valoonilainen sotapäällikkö varakreivi von Tilly. Fredrik menetti valtaistuimensa vain vuoden kuninkuuden jälkeen ja evankelinen unioni oli hajonnut alkuunsa.

Böömin majesteettikirja menetti merkityksensä myös fyysisesti, sillä Itävallan Ferdinand repi sen omakätisesti. Böömin johtavat protestantit (27 kappaletta) teloitettiin Prahan vanhan kaupungin torilla - kuulun mestausmies Jan Mydlárin työn tuloksista muistuttaa vieläkin 27 ristiä torilla. Tuolloin protestanttien päät pantiin koristamaan Vltavan yli johtavan Kaarlen sillan kaiteita kepin nenässä. Tsekkiläisille tämä tiesi saksalaisvallan alkua Böömissä ja Määrissä ja sen myötä muuallakin, Silesiassa ja Ylä- sekä Ala-Itävallan alueella.

Vaikka Gustaf II Adolfin isä Karl IX teloitutti protestanttisen valtajärjestelmän vahvistamiseksi Johan Banérin isän ja sedän, heistä tuli ystäviä jo varhain. Tämän tuloksena Gustaf II Adolf palautti Banérin perheen arvoonsa heti tultuaan kuninkaaksi 1611. Kuninkaana hän toimi kuolemaansa asti 1632. Hänen tilalleen tuli kuningatar Kristiina, mutta alaikäisenä valtaa käytti Ruotsin valtaneuvosto Axel Oxenstiernan johdolla.

Johan Banér valitsi sotilasuran. Vuonna 1615 hän osallistui vanhan venäläisen kaupungin, Pihkovan valtaukseen tavalla, joka osoitti hänen olevan poikkeuksellisen rohkea nuori mies. Hän osallistui sekä Venäjän että Puolan vastaisiin sotiin ja saavutti everstin arvon jo 25 vuoden iässä.
Vuonna 1630 Gustaf II Adolf aloitti sotaretken Saksaan, mukana yhtenä tärkeimmistä miehistään Johan Banér. Ensin hän sai Pommerin herttua Bogislavilta Stettinin. Näin avautui ns. Oderin linja. Elben-linja avattiin Magdeburgin taistelussa. Se toi myös Saksin (Saxon) vaaliruhtinaan protestanttien puolelle. Sen jälkeen Breitenfeldin taistelu 1631 osoittautui protestanttisen sotajoukon menestystarinaksi Kolmikymmenvuotisessa sodassa. Vastassa olivat imperiaalinen komentaja, Saxonista hyökännyt kreivi Johann Tserclaes von Tilly, jonka tarkoituksena oli estää Saxonin kuninkaan liittoutuminen ruotsalaisten kanssa osana 30-vuotisen sodan protestanttiliittoutumaa.

Banér johti taistelussa oikeanpuoleista rintamaa. Wallenstein totesi taistelun jälkeen, että jos hän olisi kärsinyt yhtä suuren tappion kuin von Tilly, hän olisi tehnyt itsestään lopun. Se ei ole vahva katolinen argumentti, ja lieneekin historiankirjoittajien suosimia taruja. Se tiedetään, että Gustaf II Adolf yritti lahjoa Wallensteinia taisteluun Wieniä vastaan tarjoamalla 12000 miehen päällikkyttä ja Böömin varakuninkaan arvoa. Neuvottelut tyrehtyivät Breitenfeldin taistelun voiton jälkeen. Kun sitten von Tilly kuoli Lechin taistelussa saatuihin haavoihin, keisari palkkasi ylipäälliköksi ruotsalaisia (ja suomalaisia) Wallensteinin, joka ymmärsi pyytää tehtävästä varsin suuren palkinnon.

Banér oli mukana myös Augsburgin taistelussa, joka sijaitsee etelä-Saksassa ja oli Schwabenin (suom. Svaabia) pääkaupunki. Nykyisin suurin osa Schwabenista on Baden-Württenbergin alueella. Banér otti osaa myös Donauworthin taisteluun. Ne olivat viellä voittoisia, mutta böömiläisten kanssa kävi jo huonommin. Albrecht Wenzel Eusebius von Wallenstein (tsekiksi Albrecht Václav Eusebius z Valdštejna, s. 24.9. 1583 – k. 25.2. 1634, alunperin Albrecht von Waldstein) oli tarjonnut palveluksiaan Itävallan keisarille Ferninand II:lle 30-vuotisen sodan ns. Tanskan sodan vaiheen ajaksi. Erityistä palkkiota Wallensteinin ei keisarilta vaatinut, ainoastaan oikeuden ryöstää alueet, jotka hän pystyi valloittamaan.

Waldsteinin tausta oli böömin protestanteissa, mutta hän vaihtoi jo nuorena katolilaisten leiriin. Rahaa hänelle tuli naimakaupan avulla, Määrin rikkaimpiin kuuluvan lesken kanssa solmittu avioliitto päättyi viiden vuoden jälkeen vaimon kuolemaan. Käteisvaroillaan Wallenstein osti Valkeavuoren taistelun jälkeen runsaasti karkoitettujen protestanttien maatiloja pilkkahintaan. Hänestä tuli Böömin rikkain maaomistaja. Uusi vaimo oli Ferdinand-keisarin suosikkeja ja Wallenstein saavutti suosiota myös antamalla keisarille hövelisti lainoja. Prahaan hän rakensi kuuluisan Wallenstein-palatsin puutarhoineen ja 300 hevosen hevostalleineen. Hän asetti keisarin käyttöön 20000 miehen armeijan, joka oli monikansallinen palkka-armeija kymmenestä eri kasnsakunnasta. Monet päälliköistä olivat protestantteja. Tanska saatiinkin irtautumaan protestanttien yhtyneistä sotajoukoista. Herttuan arvon saanut Wallenstein saatiin kuitenkin syrjäytettyä vuonna 1630 diktatoristen otteidensa vuoksi. Wallensteinin tilalle Saksan katolilaisten sotajoukkojen johtoon asetettiin siis von Tilly ja tämän kuoleman jälkeen Wallenstein siis palasi joukkojen johtoon.

Reinin linjalle Thüringenwaldin kautta ja sen sivujokea Mainia Würtzburgin, Frankfurtin ja Mainzin suuntaan etenemään pyrkinyt Gustaf II Adolf oli keisarin uuteen valintaan pettynyt, sillä hän tavoitteli tietä keisarikunnan sydämeen Wieniin Saksan viimeistä pääjokea, Tonavaa pitkin. Ruotsin kuningas ymmärsi, että Wallenstein oli mies, joka saattoi tämän estää.

Siksi Gustaf II Adolf kääntyi suojelemaan protestanttista valtakunnanpääklaupunkia Nürnbergiä siltä tuholta, joka oli kohdannut Magdeburgia. Harjoitettiin molempia osapuolia kuluttanutta nälkäsotaa ja tulos oli remissi. Kumpikin osapuoli vetäytyi nälissään aterioimaan ja nuolemaan haavojaan ja parantelemaan tautejaan.

Alte Vesten taistelussa Banér haavoittui ja pian, kun Gustaf II Adolf marssi Lützeniin (Saksassa Weißenfelsin alueella Saxony-Anhaltissa), hänet jätettiin vastaamaan läntisen armeijan komennosta. Banér sai vastaansa keisarikunnan kenraalin Aidringerin ja voitti. Vaikka Lützenin taistelu oli myös loistava voitto Wallensteinin johtamista ja jatkuvasti rajusti kasvavista keisarillisista joukoista, kuten Porilaisten marssi meille suomalaisille muistuttaa. Kuninkaan kuolema esti nopeat jatkotoimet: juuri sodan pitkitys kuluttamalla ruotsalaisia oli ollut Wallensteinin tavoitteenakin. Hän itse sai jatkuvasti vahvistuksia, ruotsalaisilla sitä mahdollisuutta ei ollut. Wallensteinia ei ollut lyöty.

Ruotsalaisten kuningatar Kristiina oli alaikäinen, maata johti kansleri ja jo Gustaf II Adolfin aikainen uskottu Axel Oxentsjerna, joka vastasi ulkopolitiikasta. Hän piti huolen siitä, että Etelä-Saksan protestannit muodostivat vuonna 1633 liiton Heilbrunnin konventissa. Se takasi ruotsalaisille johtoaseman ennen saksalaisia tai Ranskan Richelieuta. Kun salaiset rauhanneuvottelut espanjalaisten ja ruotsalaisten joukkojen poistamiseksi Saksasta eivät Wallensteinilta onnistuneet, hän keräsi uutenavuotena 1634 upseereiltaan kirjallisen sitoumuksetn siitä, että he olisivat hänelle uskollisia "viimeiseen veripisaraan saakka". Tätä kutsutaan nimellä Plzenin reverssi. Keisari Ferdinand II piti tätä salaliiton merkkinä ja erotti päällikkönsä. Vain pelko ikuisesta kadotuksesta esti kivuliaan Wallensteinin itsemurhan hänen omien sanojensa mukaan. Sotajoukkojen johtoon tulivat Ferdinand II:n poika arkkiherttua Ferdinand ja Wallensteinin pettänyt Gallas.

Kahta vuotta myöhemmin Banér oli ylennyt kenttämarsalkaksi, joka johti Böömiin hyökännyttä 16000 miehen armeijaa. Saxonin armeijan kanssa yhdessä hän yritti vallata Vltavan rannalla sijainneen Böömin pääkaupungin Prahan. Saxonin ja Weimarin yhteinen armeija kärsi kuitenkin perusteellisen tappion vuoden 1634 Nördlingenin taistelussa Ferdinandin ja Gallasin joukoille. Protestanttinen Etelä-Saksa oli vaarassa luhistua. Saksin Juhana Yrjö teki erikoisrauhan keisarin kanssa Prahassa 1635, ja näin Ruotsi jäi yksin. Mutta sota jatkui ja laajeni yleiseurooppalaiseksi sodaksi.

Prahassa solmittu rauha saattoi ruotsalaiset hieman arkaluonteiseen asemaan, mutta sen jälkeen kun Banérin, Carl Gustaf Wrangelin ja teknillisesti taitavan, jo 15-vuotiaana sotilasuransa aloittaneen kreivi Lennart Torstensonin (17.8.1603-7.4. 1651) johtamana ruotsalaiset saavuttivat merkittäviä voittoja Kyritzissä ja Wittstockissa (24.9.1636). Vastassa olivat tuolloin Pyhän Rooman Keisarikunta (sijaitsi silloin Wienissä) ja muusta liittoumasta poiketen protestanttinen Saxon. Banér juuttui armeijoineen kauas Elben rannoille Torgauhun, mutta vetäytyi sieltä Oderin taakse Pomeraniaan.

Vuonna 1639 Banér oli kuitenkin jo matkalla pohjois-Saksaan, löi Saxonin joukot Chemnitzissä ja valloitti Böömin. Talven vuonna 1640-41 Banér vietti lännessä, ja järjesti coup-de-mainin Danubessa. Hän yllätti tuohon aikaan harvinaisessa talvisessa taistelussa maapäiviään istuvan Regensburgin yhteistyössä kreivi de Guébriantin johtamien ranskalaisten kanssa, mutta luontoetu osoittautui haitaksi: kaupunkia ei saatu vallatuksi, kun joen jää petti joukkojen alta. Ranskalaiset oli ajanut mukaan se pelko, että Ruotsi ja Alankomaat tekisivät sopimuksen Ferninadin kanssa, jolloin Habsburgien ylivalta Euroopassa olisi selviö. Ranska aloitti offensiivit Lothringenin ja Elsassin, johdossaan Ruotsin joukoista heille siirtynyt Weimarin herttua Bernhard. Hänen kuoltuaan taistelut jatkuivat Turennen ja Condén johdolla läntisessä Saksassa ja Espanjan hallitsemilla alueilla Alankomaissa. Ranskalaisia taisteli samaan aikaan myös Italiassa.

Banér vetäytyi Halberstadtiin ja kuoli siellä 10.5. 1641, hänen tilalleen ylipäälliköksi tuli Lennart Torstensson. Banér oli pidetty johtaja ja hänet arvostettiin korkealle sekä Ruotsissa että vihollisten joukoissa. Jälkimmäisten lahjontayrityksiin Ruotsin parhaana kenraalina pidetty Banér, joka sai kreivin arvon palveluksistaan, ei koskaan taipunut.

Palaan Torstenssoniin ja Prahaan sekä sen miehitykseen vielä tulevassa kirjoituksessa, mutta en tiedä milloin.

- Sedis

7 kommenttia:

Jorma Tuomi-Nikula kirjoitti...

Jippii! Loistoidea ryhtyä kertomaan historiasta blogin avulla. Asiantuntijat/harrastajat voivat koota voimiaan ja tietojaan ja tarita mielenkiintoista luettavaa.
Löysin äsken uuden näkökulman 30-vuotiseen sotaan. Detlef Gurtlerin kirjassa "Kroisokset", Ajatus 2005, kerrotaan sodan rahoituksesta. Minulle ainakin oli uutta se, että sodasta hyötyi Intia. Kirjoittajan mukaan rahoilla mm. rakennettiin Taj Mahal.
Gurtler myös toteaa, että sota loppui, koska ei ollut enää sotijoita. Toisin sanoen rahat olivat loppu.
Nyt alkaneessa sotaselostuksessanne mainitaan Wallensteinin rikkaus ja himo saada lisää rahaa, mutta muuten lukijalle jää sellainen käsitys, että sodassa olisi kyse uskonnoista. Olisiko niin? Jään jännityksellä odottamaan jatkokertomuksenne toista osaa.
Ystävällisesti tervehtien
Jorma Tuomi-Nikula

P.Nykanen kirjoitti...

Olisiko suurin piirtein tietoa kuinka paljon Ruotsin armeijan sotilaista oli suomalaisia 30-vuotisessa sodassa ?

Anonyymi kirjoitti...

Eikös Catherine Jagellonica ollut Johan III:n vaimo, ei suinkaan Sigismundin, joka oli heidän poikansa?

Matti Kuronen kirjoitti...

Kiitos esityksestä!
Olisi mukava jos kuitenkin käytettäisiin vakiintuneita henkilö-, ja paikannimiä. Kustaa II Aadolf, Saksi, Pommeri ja niin edelleen. Tämän kaltainen vaivannäkö lisää kirjoituksen uskottavuutta sen sijaan että syntyisi käsitys että kirjoittaja mekaanisesti kääntää englanninkielistä lähdettä.

Sedis kirjoitti...

Englanninkielistä?

Matti Kuronen kirjoitti...

Pomerania, Saxony(i), ja Danube ovat kovin englantinkielisiin lähteisiin viittaavia.

Anonyymi kirjoitti...

Karseeta tekstiä: Saxony-Anhalt? Kyllä historiaa opiskelevan tulisi tietää, että kyseessä on Saksi (josta sakset on saanut nimensä...).
Suomalaiset joukot palvelivat 1640-luvulla lähinnä varuskunnissa Ala-Saksassa, eivätkä juuri osallistuneet taisteluihin. Sotahan ranskalaistui vuodesta 1640, kun sellaiset kovan luokan sotapäällikköt kuten Condé ja Turenne astuivat taistelukentille. Käytännössä koko Suomen väenottoarmeija, jalkaväki ja ratsuväki osallistui 30-vuotiseen sotaan.
Ratsuväessä suomalaisten osuus oli sekä suhteellisesti että ehdottomasti suurempi kuin ruotsalaisten. Tämä johtui siitä, että Suomessa oli vähemmän rälssimaata, joten vapailla talonpojilla oli mahdollisuus varustaa ratsukko sotaan. Tämä oli verotuksellisesti edullista, joskin jonkin verran riskialtista.
Mahdollisuutta käytettiin runsaasti hyväksi. Kun 30-vuotinen sota alkoi, Suomi oli varustanut siihen noin 3 000 ratsumiestä.
Ruotsin armeijan jalkaväen enemmistö oli ulkomaalaista (saksalaisia, skotteja jne.) jalkaväkeä.
Sodan alkuvaiheen jälkeen, noin 1630-luvun puolivälistä, suomalaisten osuus Ruotsin Saksan-armeijasta oli enimillään noin 10--12 prosenttia, tavallisesti vähemän, ehkä noin puolesta kolmeen neljäsosaan tästä.
Koska suomalaisjoukot olivat luotettavampia kuin tavalliset palkkasotilasjoukot, niitä käytettiin sellaisten elintärkeiden satamalinnoituskaupunkien kuin Stralsund, varusväkenä, turvaamassa selustan huoltoyhteyksiä emämaahan.