perjantaina, marraskuuta 18, 2005

Hiljaisuuden historiasta

Ennen kuin jatkat lukemista, pysähdy hetkeksi. Kuuntele, millaiset äänet sinua ympäröivät.

Itse kuulen vaimeaa musiikkia radiosta, tietokoneen hurinaa, jääkaapin napsahtelua, ikkunan ohi ajavan töistäpaluuliikenteen henkilö- ja linja-autoineen. Kun muistelen, milloin viimeksi kuuntelin pelkkää hiljaisuutta, joudun palaamaan aina syyskuuhun ja erämaavaellukseeni Lapissa.

Urbaani nykyelämä länsimaissa on täynnä ääntä, niin täynnä, että korva turtuu uudenlaiseen meluunkin nopeasti. Vuosia sitten olin Moskovassa kieliharjoittelussa, josta palattuani lähdin suoraan rautatieasemalta vanhempieni mökille. Hiljaisuus - jota normaalisti en olisi pannut lainkaan merkille - tuntui kaatuvan päälle ja täyttävän tajunnan pelkällä olemassaolollaan. Jo kuukauden aikana olin tottunut miljoonakaupungin tasaiseen taustahuminaan, joka ei hetkeksikään tauonnut.

Nykyihmiselle hiljaisuus on ylellisyyttä, josta ollaan valmiita maksamaan. Melun maisema on kuitenkin melko nuori, kuten Peter Englund toteaa esseessään "Hiljaisuuden historiasta".

"Maaseudun äänimaisema oli pitkään sama: se oli muuttumaton vuosisadasta toiseen, riippumatta siitä, puhummeko varhaisesta 1000-luvusta tai varhaisesta 1700-luvusta. Paljon nykyisestä äänisaasteesta liittyy eri tavoin voiman tekemiseen tai siirtämiseen, ja vanhassa Euroopassa perinteisten energialähteitten aikaansaamat äänet olivat yhtä heikkoja kuin niitten aikaansaama voima: lihakset, vesi ja tuuli eivät ole luonteeltaan erityisen metelöiviä. Tuulimyllyn suhahdukset ja natina ja täräykset - ne kuuluivat perinteisesti sadonkorjuuajan ja syksyn ääniin - vesimyllyn kitinä ja kohina, eläinten ja ihmisten huudot ja äännähdykset olivat varmasti läsnä, mutta ne eivät tarvinneet paljon tuulta tai välimatkaa hävitäkseen."
(Peter Englund: Hiljaisuuden historia. WS Bookwell Oy. Juva 2004.)


Englund pohtii, miten eri tavalla ääneen suhtauduttiin aikana ennen koneellista energiantuotantoa. Luultavasti maaseudun asukkaat osasivat lukea tuulen ja sateen äänestä säätilan muutoksia ja tunsivat naapuruston koirat niiden erilaisista haukunnoista. Yhteisöä yhdistävän kirkon kellojen soitto kuului maaseutumaisemassa kauas.

Kaupungeissa oli toki enemmän ääntä, mutta sekin oli lähinnä ihmisten, eläinten ja eläinvetoisten kulkuneuvojen tuottamaa. Meteli oli tasoltaan inhimillistä, kunnes keksittiin höyrykone, sähkölaitteet ja polttomoottori.

"Meidän on lähes mahdotonta kuvitella vanhan Euroopan äänimaailmaa, koska kuulemisen luonne on muuttunut. Ennen kuunneltiin paljon intensiivisemmin - kuten mainittu, sekä talonpojan että metsästäjän oli purettava äänen koodit säilyäkseen hengissä. Äänellä oli paljon konkreettisempi merkitys kuin nyt, kun se on muutettu joksikin taustaksi, tarkoitettu poisseulottavaksi." (Englund 2004.)

-Pagisija

2 kommenttia:

Kirsti kirjoitti...

Ei tarvitse mennä sen kauemmaksi kuin 60-luvulle niin äänimaisema kaupungissakin oli erilainen. Itse muistan vielä hyvin miltä esim. Porin ydinkeskustassa kuulosti illalla kahdeksan, yhdeksän aikoihin. Muistan miten ensilumen satamisen pystyi kuulemaan. Kuuli miten omat askelet kaikuivat kadulla ja kimpoilivat katua reunustavien puutalojen seinistä. Olen välillä ajatellut olevani ikäloppu koska muistan että lapsuudessani pystyi hiihtämään ja pelaamaan jääkiekkoa Mikonkadulla, joka on aivan ydinkeskustaa. Autoja ei iltaisin ollut liikkeellä lainkaan.

pagisija kirjoitti...

Englundkin muuten kertoi juohattuneensa pohtimaan hiljaisuuden historiaa juuri kuullessaan ensilumen satavan. Se oli niin merkillinen kokemus nykymeluun tottuneelle.

Maailma muuttuu kovin nopeasti, ihminen paljon hitaammin, luulen.