Rasvaa ja synnintunnustuksia

Sana laskiainen taitaa ainakin nuoremmille polville tuoda mieleen pulkkamäen laskemisen. Katolisessa kirkossa se kuitenkin tarkoittaa laskeutumista 40 päivää kestävään, pääsiäisenä päättyvään paastoon ja on Suomessa näin ollen jäänne ajalta ennen uskonpuhdistusta. Ortodoksit aloittavat oman paastonsa noin viikkoa aiemmin.

Koska paaston aikana ei syöty lainkaan lihaa tai maitotuotteita, piti laskiaisena ottaa ilo irti rasvaisista herkuista ja kemuta muutenkin koko paastonajan edestä. Katolisissa maissa vietetään yhä laskiaisajan karnevaaleja, jotka ovat saaneet nimensä juuri paastonajasta: carne vale on latinaa ja tarkoittaa lihasta luopumista. Englanniksi laskiainen on shrovetide, mikä puolestaan tarkoittaa puhdistautumisen ja synninpäästön aikaa. Laskiaisaikaan tuli käydä tunnustamassa syntinsä ja puhdistaa siten sielunsa paastoa varten. Kirkko hyväksyi kyllä laskiaisajan ilonpidonkin, kunhan suoranaisesta synninteosta pidättäydyttiin.

Pohjoismaissa laskiaisen juhlinta otti rekiajeluiden ja mäenlaskun muodon, joka säilyi myös uskonpuhdistuksen jälkeen. Muiden vuotuisten juhlien tapaan laskiaiseen liittyi monenlaisia uskomuksia ja tapoja, joilla koetettiin turvata esimerkiksi tulevan kesän satoa. Erityisesti hampun- ja pellavankasvua ennustettiin siitä, miten pitkälle kelkka mäessä liukui. Rasvainen ruoka takasi karjaonnen ja ruoassa pysymisen tulevanakin vuonna.

Nykylaskiaiseenkin erottamattomasti kuuluva hernerokka oli keskiajalla tavallinen ruoka, josta laskiaisen kunniaksi tehtiin tavallista lihaisampi ja rasvaisempi. Tuhti pannukakku oli niin ikään yleiseurooppalainen laskiaisajan herkku, koska helposti pilaantuvat voi ja kananmunat tuli käyttää pois ennen pitkän paaston alkua. Pohjoismaissa se lienee ollut harvinaisempi kanojen muniessa huonosti pimeään aikaan. Laskiaispulla on puolestaan peräisin 1600-luvun Ruotsista, josta se rantautui Suomen konditorioihin ja kahvipöytiin 1800-luvulla. Varakkaan väen suosima mantelimassatäyte kieli laskiaispullan läntisestä alkuperästä, kun taas köyhempi väki nautti pullansa kuuman maidon kanssa. Myöhemmin mukaan kuvaan tuli hillo- ja kermatäytteinen laskiaispulla.

(Meillä kotona muuten syötiin laskiaispullat - itse tehdyt - juuri kuuman maidon kanssa lautaselta. Siihen tapaan en ole juuri muualla törmännyt. Nykyisin parhaalta maistuu mantelitäytteinen pulla, kunhan täytettä on riittävästi!)

- Pagisija

Laskiaiskarnevaalit Pieter Brueghel nuoremman (1564-1638) mukaan. Lainattu täältä.

Kuumaa kauppatavaraa

YLE uutisoi, että vuonna 1431 kuolleen Jeanne D'Arcin pyhäinjäännöksiä on alettu tutkia Ranskassa nykylääketieteen ja rikostutkimuksen keinoin. Tutkijat haluavat selvittää ihon- ja luunkappaleiden alkuperän sekä hankkia mahdollisesti lisätietoa vuonna 1920 pyhimykseksi kanonisoidun naisen elämästä.

Alkuperän selvittäminen onkin mielenkiintoinen kysymys. Pyhäinjäännökset olivat keskiajan Euroopassa kuumaa kauppatavaraa. Kaupungin arvovalta kasvoi huimasti, jos se sai hankittua kirkkoonsa jonkin pyhimyksen jäänteitä tai muita pyhiksi katsottuja esineitä. Esimerkiksi Kristuksen ristin kappaleita löytynee maailman kirkoista ja kappeleista pienen metsän verran.

Pyhäinjäännösten kysyntä loi myös erikoisen, keskiaikaista maailmankatsomusta hyvin kuvastavan ilmiön nimeltään pyhä varkaus. Pyhiä esineitä paitsi kaupattiin, myös ryösteltiin. Ryöstön oikeutuksen osoitti pyhimys itse: jos hän ei olisi halunnut jäännöksiään varastettavan ja siirrettävän uuteen paikkaan, hän olisi toki estänyt koko tapahtuman.

Niin ikään kirjalliset pyhimyselämäkerrat - hagiografiat - kertovat usein enemmän aikansa kirkollisesta ja maallisesta politiikasta kuin pyhimykseksi julistetun henkilön elämästä. Tekstejä kirjoitettiin pyhimyksen hurskautta ja ihmetekoja korostaen, eikä niissä ole juurikaan sijaa maallisille ja inhimillisille piirteille.

- Pagisija

Jeanne d'Arc taken to prison at Rouen, from Martial d'Auvergne, Les Vigilles de la Mort du Roy Charles V, Paris 1493. Medieval Woodcuts Clipart.

Kuninkaiden laakson löytöjä

Viime päivien uutisissa on kerrottu Kuninkaiden laakson uusimmista löydöistä. Time on tuoreimpaan numeroonsa painanut siitä kuvankin.

Kirjoittaja toteaa, että löydetyt eivät ole faaraoita tai muita kuninkaallisia. Hän sanoo, että arkeologit ovat varovaisia, eivätkä kerro paljon. Sekin tulee sanotuksi, että termiitit ovat sarkofageja nakertaneet. Ne pitää restauroida huolellisesti. On kiinnostavaa, että tämänkaltaisten löytöjen avulla voidaan rekontruoida esiin jotakin uutta egyptiläisten elämästä noinkin pitkän ajan kuluttua.

Mutta se tärkein. "Se yksinkertainen tosiasia, että maailma pitää sisällään tämänkaltaisia yllätyksiä, aikana jolloin näyttää siltä, että kaikki suuret löydöt on jo tehty, on oikeastaan se paras juttu. Minua keljuttaisi, jos eläisin maailmassa silloin, kun kaikki ne olisivat jo menneisyyttä."

- Sedis.

Keskiajan rajankäynnistä

Jokainen muistaa koulun karttojen paksut, punaiset viivat, joilla oli merkitty maiden väliset rajat. Helppoa ja selkeää, eikö?

Raja on kuitenkin käsitteenä paljon monitahoisempi ja mielenkiintoisempi kuin pelkkä viiva - silloinkin, jos jätetään symboliset rajat käsittelemättä ja keskitytään maantieteellisiin ja poliittisiin rajoihin (rajankäyntiä olisi toki senkin pohtiminen, missä kulkee noiden erilaisten rajojen keskinäinen raja, vai kulkeeko missään).

Keskiajalla ei rajoja piirretty karttoihin samaan tapaan kuin nykyään. Raja vedettiin lähinnä asumiskelpoisen ja asumiskelvottoman, tutun ja tuntemattoman välille. Poliittiset valtapiirit olivat varhaiskeskiajalla vielä varsin hämäriä. Kärjistetysti vallanpidossa oli kyse paikallisista joukkioista, jotka väkivalloin ryöstelivät lähiseutuaan ja kilpailivat toisia ryhmittymiä vastaan. Kun valtaa käyttävien ryhmien asemat vähitellen vakiintuivat, alettiin puhua valtakunnista (joita ei pidä kuitenkaan sekoittaa kansallisvaltioon, paljon myöhemmän ajan tuotokseen) sekä verotuksesta. Valtakunnan raja kulki siellä, minne keskusvallan vaikutus kulloinkin ulottui. Ennen pysyvien rajaseututukikohtien rakentamista edunvalvonta vaati vallanpitäjältä ja tämän edustajilta ahkeraa partiointia ja matkustelua. Rajaseutujen hallinta oli usein epämääräistä, ja niiden epäonnisimpia asukkaita ”verotettiin” useammaltakin taholta.

Varhaiskeskiajan lopulla mukaan vallankäyttöön alkoi tulla kristillinen ideologia, joka esitti vallanpitäjän – ruhtinaan tai kuninkaan – aseman Jumalan tahtona, osana pyhää kosmologiaa. Kirkko ja keskusvalta ryhtyivät pelaamaan samaan pussiin molempien eduksi. Verohallinnon vakiintumisen myötä myös maanomistuskysymykset nousivat osaksi rajaproblematiikkaa.

Tyypillinen kartta Pähkinäsaaren rauhan rajasta on lainattu täältä.

Historiantunnilta useimmat muistavat paitsi kartat, myös ainakin yhden vuosiluvun. Pähkinäsaaren rauhan raja vuodelta 1323 on piirretty lukuisten suomalaissukupolvien kollektiiviseen muistiin ensimmäisenä tunnettuna ”idän ja lännen” – Ruotsin ja Novgorodin - välillä solmittuna, kirjallisesti vahvistettuna rajana, Suomen ensimmäisenä itärajana. Lähes myyttiset mitat saava kansallinen merkitys kyseiselle rajalle on kuitenkin luotu anakronistisesti vasta myöhemmin. 1300-luvun lähteet esittävät rauhan solmimisen samaan tapaan kuin muutkin vastaavat sopimukset kauppa- ja nautinta-alueista.

Muiden keskiaikaa koskevien kysymysten tavoin Pähkinäsaaren rauhan rajan todellista merkitystä ja sijaintia on vaikeaa tutkia, koska lähteitä on vähän ja suuri osa niistäkin on taustaltaan ja motiiveiltaan epämääräisiä. Sopimuksessa tosin lueteltiin rajan merkkejä maastossa, mutta niissäkin on paljon tulkinnan varaa (oma kysymyksensä on toki koko keskiaikainen rajan käsite ja se, miten eri osapuolet sen ymmärsivät). Käytännössä Pähkinäsaaren rajalinjan merkitys ja jyrkkyys lienee kuitenkin ollut myöhempää mainettaan paljon vähäisempi. Sittemmin keskusvaltojen vahvistuessa 1400-luvulta eteenpäin rajoja määriteltiin ja vahvistettiin uusin sopimuksin.

Kuvaavaa niin Karjalan seutua halkoneissa rajoissa kuin monissa muissakin keskusvaltojen vetämissä rajalinjoissa on se, että paikallistasolla niiden merkitys ei ollut läheskään sama kuin nykyään. Jos rajojen olemassaoloa edes tiedostettiin, niiden yli kuljettiin metsästys- ja kaupparetkillä entiseen tapaan. Kriisiaikoina tavattiin solmia paikallisyhteisöjen kesken rajarauhoja, jotka turvasivat kauppasuhteiden ja muun hyödyllisen kanssakäymisen jatkumisen rajan yli myös levottomina aikoina. Näihin sopimuksiin saattoi kuulua esimerkiksi "vastapuolen" varoittaminen lähestyvistä sotajoukoista.

Lisätietoa keskiajan rajakysymyksistä löytyy vaikkapa seuraavista:

- Jukka Korpela: Viipurin linnaläänin synty. Viipurin läänin historia II. Karjalan kirjapaino, Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiö. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 2004.

- Marko Lamberg ja Susanna Niiranen (toim.): Keskiajan rajoilla. Atena Kustannus Oy, Jyväskylä 2002.

- Rajarauhoja tutkii Jukka Kokkosen johtama hanke Karjalan tutkimuslaitoksella.

- Pagisija