keskiviikkona, lokakuuta 05, 2005

Elättääkö historia?

- Historiassa on kaksi suuntautumisvaihtoehtoa: opettaja ja työtön.

Lohkaisu naurattaa ensimmäistä kertaa kuultuna. Kenties vielä toisenkin kerran. Sitten naurahdus alkaa käydä yhä väkinäisemmäksi. Ainakin, jos itse on sattunut valitsemaan jälkimmäisen vaihtoehdon, eli opiskellut hienosti sanottuna historian asiantuntijaksi. Etenkin, jos on kysyttäessä myönnettävä, että "ei, edes puolivakituisia töitä ei ole löytynyt, ei tutkijakoulupaikkaakaan, juu, nykyinen rahoitus loppuu kuukauden kuluttua".

Valmistuin kolme vuotta sitten Joensuun yliopistosta siirtyen saman tien jatko-opiskelijaksi – ratkaisu, jonka järkevyyttä olen sittemmin usein miettinyt. Se tuntui silloin hyvältä, koska mitään muutakaan ei ollut näköpiirissä, ja elämän suunta oli muutenkin hakusessa. Olipahan edes jotakin, jolla määrittää itsensä ja tekemisensä. Toki mukana oli aito halu tutkia historiaa; jo gradunteko oli alkutahmeuden jälkeen osoittautunut yllättävän antoisaksi puuhaksi (akateemiset tittelit itsessään tuntuivat ja tuntuvat yhä sivuseikalta).

Toistaiseksi olen ollut sikäli onnekas, että tutkimusrahoitusta on tipahdellut kitsaista hanoista jotakuinkin säännöllisesti. Vähän kerrallaan, mutta kuitenkin. Opiskeluajoista saakka olen tehnyt myös pätkätöitä ja keikkoja toimittajana. Se tietysti hidastaa opintoja, mutta toisaalta antaa korvaamatonta työkokemusta ja venyttää apurahat riittämään pidemmälle.

Miten monet kerrat olenkaan lähettänyt kiitollisen ajatuksen professorille, joka korkeakouluharjoittelupaikkaa etsiessäni kehotti hakeutumaan johonkin paikallislehteen!

Tilanteeni on kuulemma tyypillinen varsinkin humanistisilla ja muilla heikonlaisesti työllistävillä aloilla. Moni asiantuntijaksi valmistunut hakeutuu jatko-opiskelijaksi, jos heti valmistumisen jälkeen ei löydy töitä. Osa lannistuu motivaation, rahoituksen tai molempien puutteeseen, kouluttautuu ehkä uudelleen ja siirtyy muihin töihin. Osa tekee sekatyöläisenä yhtä sun toista: pätkätöitä, sijaisuuksia, historiikkeja, artikkeleita. Jollakin tärppää, ja kohdalle osuu vakituisempi työpaikka.

Mutta tohtoreitakin valmistuu enemmän kuin koskaan, vaikkei edes jatkotutkinto takaa tulevaisuudessa töitä.
- Päinvastoin, varoitteli työvoimaneuvoja taannoin. - Lisensiaattina tai tohtorina saatat olla entistä ylikoulutetumpi moniin paikkoihin.
Yliopistotöiden varaankaan ei kannata laskea. Työnohjaajani kärjisti, että yhtä avointa virkaa hakee nyt neljä kertaa enemmän tohtoreita kuin ennen.

Suo siellä, vetelä täällä? Ei välttämättä. Mutta jo opiskeluvaiheessa on hyvä miettiä realistisesti, mitä tulevaisuudeltaan haluaa, samoin kuin varautua käyttämään mielikuvitustaan leipänsä tienaamisessa. Kuten ohjaajani sanoi, tutkijantyö on taiteenteon kaltaista kutsumustyötä. Työllistymistään ja toimeentuloaan ei kannata rakentaa pelkästään tutkimusrahoituksen varaan. Apurahoja tai tutkijakoulupaikkoja on tarjolla vähän, ja toiveikkaiden hakijoiden määrä kasvaa jatkuvasti.

Historian asiantuntijaksi mielivän onkin viisasta tehdä hyvissä ajoin varasuunnitelma tai useampi ja valita jo sivuaineensa niiden mukaan. Esimerkiksi Tampereella moni opiskelee pääaineensa ohella informatiikkaa tai museologiaa, jotka antavat käytännön eväitä työelämään. Myös työttömyysturva-asiat kannattaa selvittää jo ennen valmistumista (tässä puhuu kantapään kautta hankittu kokemus).

Ei siis liene syytä vajota synkkyyteen, vaikka opettajan ammatti ei historiasta kiinnostunutta kiehtoisikaan. Tilastojen valossa humanistitkin löytävät kyllä paikkansa. Jos eivät heti, niin myöhemmin.

Tampereen yliopiston uraneuvonnan Kitkatta-sivustolle on listattu aloja, joille historiasta valmistuneet ovat työllistyneet:

eu-koordinaattori
historianopettaja
informaatikko
kirjastonhoitaja
koordinaattori
kurssisihteeri
lehtori
museoamanuenssi
opettaja
opinto-ohjaaja
rehtori
tietopalvelusihteeri
toimittaja
tutkija
uutispäällikkö
yhteiskuntaopin opettaja


Yliopistokohtaista tietoa työelämään sijoittumisesta:
Helsingin yliopisto
Joensuun yliopisto
Jyväskylän yliopisto
Tampereen yliopisto
Turun yliopisto

-Pagisija

10 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Muitakin vaihtoehtoja saattaisi olla.Voisit mennä ulkomaille töihin tai tehdä niin kuin minä tein.

Minä tein kolme lasta ja olin kotiäiti. Se oli antoisinta ja onnellisinta aikaa elämässäni.
En tiedä, onko elämässäsi jo mies ja lapset, mutta kerroin vain nämä mielestäni hyvät vaihtoehdot.

Kerron mielipiteeni siitäkin huolimatta, että jotkut saattavat saada siitä raivarin. Ymmärtääkseni et kuitenkaan Sinä, joka tunnet historiasta, että ihmiset ovat eläneet sillä tavalla vuosituhansia.

Pirkko/Blogisisko

lisensiaatti kirjoitti...

Humanistisilla aloilla ylikoulutus on maailmanlaajuista - no niin taitaa olla useimmilla muillakin akateemisilla aloilla. Suomessa ei tätä vaan vielä oivalleta, vaan meitä ylikoulutettuja halutaan kouluttaa vielä enemmän.

Historian alalla ylikoulutusta korostaa se, että 90-luvun lopulla tuntui olevan huomattavasti helpompaa saada rahoitusta jatko-opinnoille kuin "oikeita töitä" (voi kuinka vihaankaan tuota ilmaisua). Niinpä monet ovat ylikouluttautuneet, kun muuta ei ollut tarjolla. Siinä vaiheessa vaihtoehdot ovatkin jo vähissä. Maisterit ohittavat työnhaussa korkeammin koulutetut lähes automaattisesti. Mehän emme enää ymmärrä mistään mitään, olemme unohtaneet yleiskuvan asioista ja olemme kummallisia yhden alan spesialisteja. Ikäänkuin jatko-opinnot tyhmentäisivät.

Ehkä meillä pian lukion lehtorit ovat tohtoreita. No tuntipalkka onkin lukiossa parempi kuin yliopistolla, on ex-kollega valistanut. Toisaalta yliopistopalkat ovat parempia kuin monet muut humanisteille tarjoutuvat työt.

Mistäs Pirkko meille miespuolisille (enemmistö historiantutkijoista muuten on miehiä) löydetään hyvätuloinen vaimo? Olisi varmaan pitänyt aikoinaan uskoa isoäitiä ja etsiä jostain hammaslääkäri :-) -- sitäpaitsi vuosituhansien ajan molempien puolisoiden työpanos on ollut tarpeen elannon takaamiseksi. Kotiäitiys on moderni ilmiö.

Koulutuspolitiikkamme on pahasti hakoteillä. Puolitetaan historianopiskelijoiden määrä ja tuplataan lääkiksen aloituspaikat. Ratkeaisi kaksi ongelmaa yhdellä iskulla!

pagisija kirjoitti...

Heh, joskus kollegoiden kanssa tuumailtiin, että jokaisella työssäkäyvällä lääkärillä voisi olla yhden humanistin elatusvelvollisuus ;).

Ylikoulutus monille aloille on kyllä melko käsittämätöntä. Eikä ongelma ole vain akateeminen; viimeisen kymmenen vuoden aikana ammattikorkeakoulut ovat syytäneet maailmalle liudoittain taide- tai mediakoulutuksen saaneita nuoria, joille työllistymisen realiteetit voivat olla yllätys.

Nuo alat - samoin kuin yliopistossa humanistiset - vetävät toki opiskelijoita, ovathan ne mielenkiintoisia ja houkuttelevia. Tilastoissa näyttää hyvältä, kun tänäkin vuonna valmistui niin ja niin monta...

lisensiaatti kirjoitti...

Kaikki alat vetävät opiskelijoita, jotain kun on pakko opiskella. Vapailla opiskelupaikoilla on tapana täyttyä. Ja laitokset saavat rahaa opiskelijamäärien mukaan... siksi opiskelijamääriä lisätään. Tuottavuus saadan näin näennäisesti kasvuun.

Hyvärinen J. kirjoitti...

Yksi ongelma on se, että historiantutkijan kouluttaminen on yleensä halvempaa kuin lääkärin, insinöörin, lvi-asentajan tai levyseppähitsaajan kouluttaminen. Yhden historian maisterin tuottamiseen ei vaadita niin paljon kalliita leluja kuin esim. tekniikan aloilla. Julkiset arkistotkin ovat aika edullisia oppimisympäristöjä koulutuksen järjestäjän kannalta (toisaalta kokonaiskustannusta voi lisätä se, että humanistisilla aloilla perustutkinnot voivat työelämän vaatimusten vuoksi olla varsin laajoja eli opiskelu kestää kauan; eri asia, onko se sitten niin paha peikko kuin annetaan ymmärtää).

Tiedekorkeakoulu saa suunnilleen yhtä paljon rahaa maisterista kuin maisterista, oli hänet koulutettu mille alalle hyvänsä. Se suuntaa koulutustuotantoa edullisten tuotantokustannusten aloille ehkä enemmän kuin olisi työmarkkinoiden kannalta tarpeen. Ihan noin villi tilanne tosin ei kai ole, koska rahoitus liittyy opetusministeriön ja korkeakoulun väliseen tulossopimukseen, jota ainakin periaatteessa voisi käyttää aloituspaikkamäärien säätelun instrumenttina, jos tahtoa siihen löytyisi.

Vertailun vuoksi toisen asteen ammatillinen oppilaitos eli ammattikoulu saa esim. elektroniikka- ja tietoliikenneasentajasta aika paljon isomman tulon kuin vaikkapa merkonomista, koska alojen koulutuksen toteuttamiskustannuksissa on selkeät erot. Olisiko tällainen malli sitten tiedekorkeakouluihin sopiva, on vaikea maallikkona sanoa.

Uskon, että ylikouluttautumisen ongelma on vertikaalinen enemmän kuin horisontaalinen. Historia on epäilemättä parhaita mahdollisia sivistyksen perustoja ja taitaapa opettaa myös hyvät tiedonhakuvalmiudet.

Työelämässä aika hyvä paketti voisi olla humanistinen tutkinto, jossa olisi sivuaineita laajasti ja erityisesti muualta kuin humanistiselta tai historia-alalta. Viime vuosikymmenellä tietojenkäsittelyoppi sukulaisineen oli muotia ja virta ilmeisesti veti hyvin; ehkä nykyään on olemassa jokin muu vastaava ala? Mutta paneutuminen kapean sektorin syvälliseen asiantuntemukseen ei välttämättä tuota samanlaista tulosta, kun puhtaan historiaosaamisen kysyntä työmarkkinoilla on rajallinen?

Anonyymi kirjoitti...

Hyvä lisensiaatti,

kyllä kotonakin työtä riittää. Vai saisitko jonkun ulkopuolisen hoitamaan ilmaiseksi taloutta ja ehkä useitakin lapsia?

Miesjatko-opiskelija voi aivan yhtä hyvin hoitaa kotia ja lapsia ja opiskella sen ohella. Tulee läheinen suhde omiin lapsiin. Se vaikuttaa vielä lasten aikuisuudessakin.

Meidän perheessä on oltu vuoroin "elätteinä ja elättäjinä". Suosittelen. Köyhäkin voi saada ylellisyyttä, kun on ennakkoluuloton. Voi suorittaa niitä tutkintojakin.

Aika on ylellisyyttä!

Ennen suurin osa naisista oli kotiäitejä. Näin oli vielä muutama vuosikymmen sitten. Miksi ihmeessä kaikkien pitää raahata lapsensa jonkun toisen ihmisen hoidettaviksi?

Eikö tämän kotiäitien/koti-isien vähättelyn pitänyt olla jo ohimennyttä historiaa? Jos toisen lasten hoitaminen ja kasvattaminen on työtä, miksi ei ole myös omien lasten hoitaminen?

Pirkko
miehenelättäjä & miehenelätti

Anonyymi kirjoitti...

Pirkko: tämä menee jo aiheen ohi, mutta juuri siitä kirjoitinkin, että tarttis sen lääkärin elättämään, jotta voisi olla kotona. Ei mulla miehenä mitään sitä vastaan olisi. Itse kirjoitit kotiäitiydestä. Ei vaan olisi varaa moiseen (perusvanhempainrahalla tms). Ja kotiin jääminen katkaisisi varmimmin mahdollisuuden päästä työelämään / päästä työelämään: jos vähän yli kolmekymppisenä ei pääse töihin, niin ei se onnistu lasten jälkeenkään ... no eipä noita lapsia olekaan, joten kyse on teoriasta. Jo siksi aiheesta lienee turha jatkaa.

Jos palataan historiaan: käsittääkseni kotiäitiys on suhteellisen tuore ilmiö. Kotiäitiys on mahdollista vain teollisessa, kaupungistuneessa yhteiskunnassa. Aiemmin tuotanto tapahtui maaseudulla, eikä työn ja kodin välillä ollut eroa. Maataloudessa molemmat toimivat yhtä lailla kotona kuin tuotannossa.

Anonyymi kirjoitti...

Vai tuotanto!

Kaikki eivät ajattele marxilaisen teorian mukaan. Se on vain yksi teoria. Miksi ihmisten pitäisi elää marxilaisuuden mukaan?

Marxilaisesta taloudesta:

http://www.sosialistiliitto.org/
nettik/talous/osayksi.html

Kaupunkeja ja kotiäitejä oli jo keskiajalla.

Anna Amnell kirjoitti...

Tämä on sitä mikrohistoriaa, joka liittyy kulttuurin luomiseen.

Monesti kun menen yliopiston kirjaston ohi, ajattelen, miten monenlaisia kohtaloita on ollut niillä ihmisillä, jotka ovat kirjoittaneet kaikki nuo kirjat, tehneet nuo tutkimukset.

Siihen on tarvittu myös "lähimmäisten apua" ja tukea. Tutkijoillekin on hyväksi saada "the significant other", tukija, joka voi olla ystävä, puoliso tai muu omainen.

Ihmisillä on ollut tapana tukea toisiaan kaikin tavoin kaikkina aikoina. On edelleenkin hyvin tavallista, että ihminen auttaa puolisoaan tämän uran kehityksessä.

Tuo sana "tuotanto" huvittaa minua kotiäideistä puhuttaessa. Kotiäidit tuottavat ja ovat aina "tuottaneet": puhtaita koteja, aterioita, henkistä tukea, omatekoisia tai itse korjattuja vaatteita, kaikkia niitä "palveluita", joita katsotaan monien mielestä voitavan hankkia vain valtiolta tai ulkopuoliselta. He voivat myös tehdä samalla luovaa työtä tai tutkimusta. Niin voivat tehdä myös koti-isät.

Anna Amnell

Anonyymi kirjoitti...

Pagisia kirjoitti: "Miten monet kerrat olenkaan lähettänyt kiitollisen ajatuksen professorille, joka korkeakouluharjoittelupaikkaa etsiessäni kehotti hakeutumaan johonkin paikallislehteen!"

Totta, harvinaisen totta. Muistan, kun Hki:n historian laitoksen amanuenssi Tuire Raitio luennoi 80-luvun lopussa meille fukseille.

Ammatinvalinnasta hänellä oli yksi viesti: "Kirjoittakaa, kirjoittakaa mahdollisimman paljon. Kirjoitustaitoinen historioitsija saa aina töitä."

Nuorena kukonpoikana Tuiren äidilliset neuvot naurattivat. Nyt lähes 20 vuotta myöhemmin on helppo todeta: hän oli oikeassa. Varsinkin niiden tapauksissa, jotka eivät päätyneet tutkijoiksi tai opettajiksi.

Paginoitsijan lista Tampereen yo:lta työllistyneistä historioitsijoista kertoo paljon. Vaikka koulutus ei anna - tutkijan ja opettajan urien ulkopuolella - suoraa pätevyyttä, niin se antaa erittäin hyvät valmiudet moniin ammatteihin.

Kyse onkin myös siitä, miten hyvin osaa itse käyttää ja jalostaa luentosalin penkiltä saatuja valmiuksia.

Kommenttipuolella on vertailtu pariinkin otteeseen historioitsijan ja lääkärin työllistymiseen. Lienee selvää, etteivät lääkärit valmistumisen jälkeen hajoa yhtä laajalle yhteiskunnan kirjolle. Suurin osa heistä on "vain" lääkäreitä. Historioitsijoilla ei tätä ongelmaa ole. Heistä voi tulla melkein mitä tahansa. Paitsi lääkäreitä.



ps.

Sedikselle kiitoksia HSH:stä. Nimi lämmittää meitä vanhoja portacommunisteja.

M.Myller