sunnuntaina, lokakuuta 02, 2005

Historiaa tekemässä

Ei lainkaan hullumpi idea koota kasaan historia-aiheinen ryhmäblogi, kiitos Sedikselle. Katsotaan, mitä tästä tulee.

Tänään YLE1 esitti mielenkiintoisen dokumentin Heinrich Himmlerin historiaharrastuksesta ja sen seurauksista. Yksi SS-joukkojen komentajan intohimoista oli löytää keskiajalta ja esihistoriasta todisteita "arjalaisen rodun" ylivertaisuudesta ja vahvistaa kansallissosialistista ideologiaa. Asian edistämiseksi perustettiin oma tutkimuslaitoskin vuonna 1935.

Kun allekirjoittanut intoutui aikanaan opiskelemaan historiaa biologian sijaan, nuoren maailmanparantajan mielessä häilyivät kai hienot ja ehdottoman objektiiviset historiallis-filosofiset synteesit ja teoriat, joilla tulevaisuudessa pelastettaisiin ihmiskunta. Vähintään. Taivaanrannasta tömähdettiin suti kourassa maan pinnalle viimeistään proseminaarissa. Meistä oltiinkin leipomassa yksityiskohtien parissa näperteleviä käsityöläisiä ja arkistohiiriä, ei filosofeja saati tiedemiehiä sanan varsinaisessa merkityksessä.

Pienimuotoinen kriisihän siitä tuli semminkin, kun samaan aikaan sitä alkoi tajuta kiistattomat älylliset rajoituksensa maailmanpelastusprojektin kannalta.

Mutta hybriksen hiipuessa historia alkoi avautua aivan uudella tavalla: tekijöidensä kautta. Historia ei synny, vaan se tehdään. Mistä lähteet ovat peräisin? Kuka ne on tehnyt? Miksi tekijä on valinnut juuri tuon lähestymistavan, nuo sanamuodot? Onko jokin syy, miksi juuri nämä lähteet ovat säilyneet nykypäiviin?Aatehistoriallisen valaistumisen myötä opintoihin löytyi taas into ja mielekkyys. Turhauttava ajatus objektiivisen lähestymistavan mahdottomuudesta alkoi paradoksaalisesti tuntua mahdollisuudelta.

Himmlerin puuhat ovat vain yksi esimerkki siitä, miten historiaa voidaan suodattaa loputtomiin eri maailmankuvien läpi; nähdä se, mitä halutaan nähdä. 1800-luvulla syntyneen kansallisnationalismin myötä menneisyys valjastettiin tehokkaasti kansallisten ideologioiden käyttöön. Omalle maalle haluttiin hakea kullanhohtoinen historia vaikka väkisin.

Keskiaika (joka toki itsessäänkin on anakronistinen, jälkikäteen luotu käsite) näyttää olleen ja olevan tässä suhteessa varsinainen runsaudensarvi niin idässä kuin lännessäkin. Myyttisiä tapahtumia ja sankareita on kaiveltu ahkerasti kronikoista ja kertomuksista ja liitetty nämä usein kritiikittä osaksi yleisesti hyväksyttyä historiannäkemystä. Kuitenkin keskiajallakin - ja erityisesti silloin - historiaa kirjoitettiin politiikan ja uskonnon ehdoilla. Kyse ei niinkään ollut kierosta manipuloinnista, vaan nykypäivään nähden tyystin erilaisia asioita painottavasta maailmankäsityksestä.

Tuloksena on itseään ruokkiva kierre, jossa vaikkapa Moskovan ruhtinaskunnan ja mongolien välisestä rajakahakasta vuonna 1389 on tullut myyttiset, melkein apokalyptiset mittasuhteet saanut merkkitapahtuma, "käännekohta Venäjän historiassa". Tuo käsitys luotiin kuitenkin 1500-luvun moskovalaisteksteissä, joissa keskusvallan vahvistamiseksi korostettiin ruhtinaskunnan historiallista johtoasemaa ja maan puolustajan roolia. Käsitystä toistivat innolla 1800-luvun yltiöpatrioottiset historioitsijat. Sittemmin samaisen taistelun isänmaallista merkitystä ovat vuorostaan vahvistaneet - ja yhä vahvistavat - lukemattomat oppikirjat sekä poliitikot Josif Stalinista Vladimir Zhirinovskiin. Kauan sitten eläneiden henkilöiden omasta näkökulmastaan luomat kertomukset ja tulkinnat ovat alkaneet elää omaa elämäänsä, eikä ensimmäisen silminnäkijän tai muistiinmerkitsijän ja hänen motiiviensa perään enää kysellä.

Niin syntyy historia.

Halusimme tai ei, aikamme vankeja olemme mekin. Jokainen meistä katsoo menneisyyttä omien arvojensa, oman maailmankuvansa läpi. Ne voi tiedostaa, mutta irti niistä ei kokonaan pääse. Olisikin mielenkiintoista tietää, mitä tulevaisuuden aatehistorioitsijat lukevat 2000-luvun kollegoidensa kirjoittamien tekstien riviväleistä.

P.S. Niin ikään YLE:ltä tuli taannoin kaksiosainen dokumentti kuningas Arthurin legendasta. Pääpaino oli - kuten yleensä aina - pohdinnassa, oliko Arthur "oikeasti" olemassa vai ei. Mielenkiintoisempi kysymys voisi olla se, minkä vuoksi tarinat hänestä on koettu niin tärkeiksi - ja miksi ne kiinnostavat niin kovasti vielä nykyihmistäkin?

- Pagisija

2 kommenttia:

historiablogi kirjoitti...

Tervetuloa kehiin.

Kommentit olivat vahingossa lipsahtaneet pois päältä asetuksia vääntäessä.

Pahoittelen, jos olette yrittänyt kommentoida. Vika oli minussa. Mutta ei ole enää, joten siitä vain kommentoimaan.

Sedis.

Rauno Rasanen kirjoitti...

Pagisijalle.

Just näin ajattelen minäkin,vaikken postmoderniksi tunnustaudukaan.
Positivistit nauran (kirjaimellisesti) kuitenkin suohon!

Kun positivisti tuijottaa "faktaa" tarpeeksi kauan, se muuttuu "fatwaksi"/RR.

*
Collingwoodin rekonstruktionismista on yhä paljon ammennettavaa - sekä positivistien että narrativistien leirissä.