lauantaina, lokakuuta 08, 2005

Miten menneisyydestä voi saada tietoa?

Kuinka menneisyydestä voi saada tietoa? Keith Jenkins on esitellyt postmodernin kannan tähän historian epistemologiseen kysymykseen. Epistemologia viittaa filosofisiin tietoteorioihin ja tarkoittaa tässä historiankirjoitukseen liittyvässä yhteydessä sitä, miten voimme saada tietoa historiasta: siinä mielessä historiankin peruskysymykset ovat osa filosofialle tuttuja kysymyksenasetteluja.

Helposti ymmärtää kuinka vaikeaa on tietää, että jotakin on olemassa. Ja vielä vaikeampaa on tietää jotakin siitä, mikä on ollut olemassa tai tapahtunut menneisyydessä. Jenkinsin mielestä juuri siksi historiallinen tieto on aina hypoteettista, se on historioitsijoiden luomaa. Koska historioitsijat tekevät historian, on kiinnitettävä huomiota myös niihin moniin ennakko-oletuksiin ja paineisiin, jotka eivät olleet olemassa menneisyydessä, mutta jotka kohdistuvat työtään nykypäivässä tekevään historioitsijaan.

Keith Jenkinsin mukaan historian epistemologia on haurasta. Siihen on hänen mukaansa neljä syytä.

1) Historioitsija ei voi peittää, sisällyttää ja uudelleenpeittää menneiden tapahtumien totaliteettia, koska niiden "sisältö" on käytännöllisesti katsoen rajatonta.

2) Toiseksi, mikään esitys ei voi uudelleen peittää menneisyyttä sellaisena kuin se oli, koska meille mennyt ei ole mitään muuta kuin esitys tapahtumista, tilanteista jne.

Me arvioimme historioitsijoiden "tarkkuutta" suhteessa toisten historioitsijoiden tulkinnallisiin esityksiin. Siten todellista esitystä, siinä mielessä oikeaa historiaa siellä pohjalla ei ole: emme siis voi tarkistaa esityksiämme sen suhteen, ja perustavia oikeita tekstejä, joihin muut tulkinnat voisivat nojata, ei ole.

Niinpä postmoderneille teoreetikoille, kuten Jenkinsille, historiankirjoitus on kuin sipuli, erilaisia esityksiä (representaatioita) alusta loppuun: todellista ydintä ei niillä ole.

Tästä asiasta esimerkiksi marxilaismieliset historioitsijat ovat jyrkästi eri mieltä: he sitoutuvat todellisuuteen, joka on olemassa, sillä se on reaalisesti ollut olemassa menneisyydessä. Tämä todellisuuden olemassaoleminen on vahvempi lähtökohta kuin ne ongelmat, jotka koskevat sitä tietoa, jolla todella olleesta on saatavissa tai rakennettavissa. Toisin sanoen marxilaisten lähtökohtana on jokin reaalisesti ollut tapahtuma, ilmiö, prosessi, rakenne jne...

3) Kolmanneksi historia pysyy välttämättä henkilökohtaisena konstruktiona, jossa historioitsija esittelee näkökulmansa kertojana. Tämä asetelma säilyy olipa teksti kuinka laajalti hyväksytty, todistettu tai tarkastettavissa hyvänsä.

Kyse ei ole sinällään epäilyttävästä suorasta muistelmasta, vaan historioitsija näkee aina asiat toisten kautta: historioitsija ei lopulta voi olla muuta kuin tulkitsija, joka seisoo menneisyyden tapahtumien ja meidän lukutapamme välissä.

Lisäksi menneisyys josta me "tiedämme", sattuu riippumaan meidän näkemyksistämme, meidän omasta nykyisyydestämme. Olemme itse menneisyyden tuotteita samalla tavalla kuin tunnettu menneisyys - historia - on meidän työstämämme, meidän artefaktimme.

Nämä kolme käsitystä perustuvat sille, että historia on vähemmän kuin menneisyys, sille että historioitsijat voivat tuottaa vain fragmentteja.

Mutta historiankirjoittajalla on myös etua ajallisesta myöhäisyydestään.

4) Neljäs Jenkinsin kirjaama pointti nimittäin painottaa, että jälkikäteen me voimme tietää menneisyydestä enemmän kuin ne, jotka elivät siinä.

Nykytietämyksellä ja moderneilla, nykyisin käytössä olevilla ja ymmärrettävillä termeillä luodaan kokoon menneisyyttä palasista, jotka eivät ole olleet kasassa koskaan aikaisemmin.

Ihmiset ja yhteiskuntamuodostumat voidaan tavoittaa prosesseissa, jotka voidaan nähdä vain jälkikäteen. Myös menneisyyden dokumentit ja jäljet voidaan tavoittaa niiden kontekstissaan ja nähdä mitä merkitystä niillä oli tekijöilleen. Tämä on mahdollista toteuttaa niin, että historiankirjoittaja näkee enemmän ja pidemmälle kuin historian tekijät itse menneisyydessä näkivät tai edes saattoivat nähdä.

Nämä neljä näkökulmaa yhdistävät niitä historioitsijoiden tapoja, joilla he yrittävät ja saavat selville niin paljon kuin he voivat. Ei ole olemassa mitään määrättyä tietä, jonka avulla itsestään selvästi voitaisiin sanoa historioitsijoiden toimintatapojen olevan oikeita: historioitsijoiden metodit, menetelmät, joiden avulla tietoa hankitaan, ovat joka osaltaan yhtä hauraita kuin heidän käytössään olevat epistemologiatkin.

Sedis

6 kommenttia:

Rauno Rasanen kirjoitti...

Jos tämän päivän historioitsija suuremman ja ehkä myös koherentimman dokumenttiaineiston omaavana "tietää" enemmän 100 vuotta sitten sattuneista tapahtumista, niin onko oikeutettua sanoa, että hänen tietonsa menneisyydestä on jollain tavalla - siis muutenkin kuin "pelkkänä tietona" - nyt myös hyödyllisempää kuin esimerkiksi 50 vuotta sitten vaikuttaneen historioitsijan tieto samasta asiasta?

Jos ei, niin pelkkä faktojen keruuko sitten oikeuttaa historiatieteen olemassaolon? Tuskin...

Mutta jos historiatieto on kasautuvaa myös laadullisesti eikä ainoastaan määrällisesti kuten hypoteettisesti esitän (en vakaumuksellisesti), niin mitä tuo "laatu" voi historiatieteen kyseessä ollen merkitä.

Tässä tullaan nyt lähemmäs ongelmaa historian ymmärtämisestä toiminnallisena, kehittyvänä (jopa edistyvävänä tai teleologisena) rakenteena/prosessina.

Toisin sanoen - taas kerran: voiko historiasta oppia jotain? Voiko historia toimia myös kriittis-emansipatorisesti kuten Nietzschen kolmas historiantehtävä kuuluu?

Kaksi ensimmäistä ovat 1) monumentaalinen ja 2) antikvaarinen tehtävä eli 1) menneisyyden "sankareitten" muistaminen/kunnioittaminen ja 2) perustutkimuksellinen.

*
Epäilemättä Freud oli lukenut Nietzschen "Historian hyödystä ja haitasta elämälle", mutta hänen tulkintansa oli pessimistinen (esim. "Ahdistava kulttuurimme.")

Oman tulkintani mukaan länsimainen sivilisaatio yhtäaikaisesti sekä tukahduttaa sublimaatiovaatimuksellaan libidinaaliset vietti-impulssit että aiheuttaa anomisuutensa/nihilisminsä kautta sellaista affektien sitoutumattomattomuutta, josta on destruktiivisia seurauksia sosiaaliantropologisesti.

Mutta tämä rönsy vie meitä liian kauas alkuperäisestä kysymyksestäni: kehittyykö historiatiede määrällisyyden ohella myös laadullisesti ja jos kehittyy, niin mitä "kummaa" tuo laatu voisi olla?

Nyt ei riitä, että tutkimuksia kehutaan entistä tarkemmin dokumentoiduiksi.
Mielestäni Jenkins osoittaa pätevästi, että dokumentaation tarkkuus on historiatieteen välttämätön muttei riittävä "clue".

Tästä herää tosin lisää vakavia ongelmia historian ontologisen statuksen (tieteellisen relevanssin) suhteen.

Laatu (kytkeytyneenä ontologiaan) on nimittäin huomattavasti suuremassa määrin vakaumuksellinen - jopa makuasia (kuten esim. kiista Juhani Suomen Koivisto-historiikista osoittaa) - kuin yleiset metodologis-kvantitatatiiviset sitoumukset.

Sedis kirjoitti...

Historian tieteellisyydestä en tiedä, mutta kyllä tiedeyhteisöstä voidaan historian yhteydessä puhua. Tiedeyhteisön ja lukevan yleisön kritiikille alttiina historiatieteen tulokset ja metodit ovat aina kontrollissa. Siinä mielessä tarkkuuskriteeri tulee toki täytetyksi ja juuri siitä mainitsemasi historiakeskustelukin on muutakin kuin makuasia.

Historiankirjoituksen historia osoittaa, että uusia kysymyksenasetteluja ja uudenlaisia vastauksia saadaan aina. Kirjoittajahan elää nykypäivässä ja esittää ratkaisevat kysymyksensä nykylukijoille. Siinä mielessä historia edistyy ja se on relevanttia omalle ajalleen. Esimerkiksi naishistoria on tästä oivallinen lisä: sitä saa hakemalla hakea vanhoista historianesityksistä.

Mutta mikä on sitten historian tieteellisyyden kriteeri? Sanokaapa te muut.

Anna Amnell kirjoitti...

Jos historia ei ole faktaa, se on fiktiota. Paul Ricoeur kirjoitti historian ja fiktion eroista ja samankaltaisuuksista.(Time and Narrative I)

Sekä historiallisen että kaunokirjallisen kerronnan täytyy pystyä järjestämään yksityiset tapahtumat juoneksi, esittämään motiivit ja päämäärät, polarisoimaan tapahtumat mielikuvituksen avulla. Kumpaankin lisätään tulkintaa.

Mutta historiallisessa kerronnassa kuvataan kuitenkin tapahtumaa, jonka vastakohta ei voi olla totta: Kekkonen oli Suomen presidentti.

Ricoeurin mukaan historiallisella menneisyydellä on bsoluuttinen asema, jota kirjoittaja ei voi manipuloida: Kennedyn veljekset murhattiin.

Myös fiktiossa tapahtumille voi esittää syitä, mutta niitä ei tarvitse todistaa tieteellisesti niin kuin historiallisessa kirjoittamisessa.

Anna Amnell kirjoitti...

Te historioitsijat saatte etsiä historian totuutta. Mutta meidän muiden (myös Jenkinsin) kannattaa pitää mielessämme seuraava asia:

Totuus ja sen löytämisen metodi ovat kaksi eri asiaa.

Historia on totta, jos sen kertoma tapahtuma on todella tapahtunut [Kekkonen oli presidentti].

Historiallisen totuuden määritelmä on siis: Tapahtumalla ja kerronnalla on vastaavuus.

Historiallisen totuuden löytämisen metodi - on helppo tässä yksinkertaisessa esimerkissä. Suurin osa tapauksista on vaikeampia.

Esim. väite 'Oswald tappoi Kennedyn' on totta, jos 'Oswald tappoi Kennedyn'.

Mutta miten se saadaan selville on metodikysymys ja aivan eri asia kuin itse totuus.

Postmodernissa filosofiassa nämä kaksi puolta sekoitetaan: määritelmä ja metodi. Jenkins tekee sen myös.

(ks esim mitä Niiniluoto kirjoittaa tästä asiasta.
Ilkka Niiniluoto: Johdatus tieteen filosofiaan, sivu 110.)

mikko piippo kirjoitti...

Blogisiskon esittämä huomio historiankirjoituksen referentiaalisuudesta (tai referentiaalisuuden vaatimuksesta) on tietenkin tosi. Kuitenkin useimmiten historialliset kertomukset ovat huomattavan monimutkaisia, ne eivät koostu yksittäisistä faktoista. Yksittäisiä tapahtumia voidaan järjestää peräkkäin äärettömän monella yhtä lailla perustellulla tavalla. Järjestämisen apuna voivat toimia esimerkiksi yhteiskuntaa koskevat teoreettiset mallit tai whitelaisittain (tiedostamattomat) kaunokirjallisuuden rakenteet.

Entäpä jos operoimme tutkimuksessamme esimerkiksi moderneilla teoreettisilla käsitteillä? Ovatko menneisyyteen sijoitetut luokat tai sosiaaliset verkostot rekonstruktioita vai konstruktioita? Mikä niiden fiktiivisyyden aste on? "Tapahtuivatko" ne todella? Kykenemmekö sanomaan mitään varmaa menneisyyden toimijoiden motiiveista? Jotkut olettavat tapahtumien taustalle taloudellisia, toiset aattellisia, kolmannet psykologisia syitä.

Mitä monimutkaisemmiksi historialliset kertomukset menevät ja mitä teoreettisemmiksi ne muuttuvat, sitä vaikeampi on sanoa, mikä niiden referentiaalisuuden aste on.

Luulen, että Jenkins yrittää tahallaan ärsyttää lukijoitaan ajattelemaan. Jenkinshän myös toteaa, että historiantutkijan ei tule tutkia menneisyyttä, vaan menneisyyttä koskevia kertomuksia, jotka ovat sitä todellista historiaa.

Näihin ongelmiin minulla ei ole vastausta. Arvelen käytännön tasolla toimivimman ratkaisun löytyvän jostain perushistorioitsijan "pomofobisen" arkijärjen ja KJ:n sekä 1970-luvun Whiten välimaastosta. Fakta ja fiktio eivät siis olisi selkeästi toisistaan erotettavissa.

Oma lukunsa on tietysti tämä nyt Suomessakin harjoitettu "kontrafaktuaalinen historia", joka on jo silkkaa fiktiota :-)

Anna Amnell kirjoitti...

Vaikeinta on tietää, mitä ihmiset ajattelivat silloin kauan sitten?

Aikalaiskirjat kertovat jotakin, mutta niissä saattaa olla sen ajan maaneeri asioiden esittämisessä.
Joskus kuitenkin menneisyyden henkilöt tulevat hyvin lähelle.

Mieleen tulevat sellaiset kuin Montailloun keskiaikaisen kylän asukkaat tai 1500-luvun "The Beggar and the Professor", molemmat Emmanuel Le Roy Ladurien kirjoissa.

Aries erehtyi keskiajan lapsuuden kuvaamisessa. Kuinka luotettava on "History of Private Life"?

Mitä neuvoja antaisitte 1500-luvun ihmisen ymmärtämiseksi? Onko jotakin ihan uutta?