Historiablogin linja II

Viimeksi pohdiskelin erilaisia tapoja nähdä historia paitsi akateemisena oppiaineena ja tieteenä, myös jonakin arkipäiväisenä, kaikkien kohtaamana ilmiönä, vaikkapa blogina. Historiasta on olemassa paljon kliseemäisiä käsityksiä. Jotta niistä voisi päästä eroon, on mietittävä, mitä se historia sitten on.

Pauli Kettunen on luennoissaan erottanut historian käyttötavoissa kaksi dualismia. Ensinnäkin Kettunen viittaa historiaan tarkoittamassa sitä, mikä on tapahtunut ja tapahtuu. Sen rinnalla, vertauksin sanottuna kolikon toisena puolena, kulkee toisenlainen historian luonnehdinta, joka käy ilmi jo historia-sanan omasta historiasta eli siis historia-sanan etymologiasta. Historia voidaan nähdä tarinana, kertomuksena ja juttuna.

Siten historia on esitys siitä, mitä on tapahtunut. Esitys historiasta voi olla kertomus, kuvaus tai tulkinta. Kun historia ymmärretään näin esityksenä historiasta, se on selvästi paljon laajempi käsitys kuin historiantutkimus.

Kettusen käyttämä erottelu on juonnettavissa vuoteen 1953, jolloin historian professori Arvi Korhonen käytti sitä oppikirjansa Historiankirjoitus johdantoluvussa Miksi historia muuttuu.

Korhosen tarkoituksena oli osoittaa, ettei historia ole vain geneettisen historiakäsityksen mukaista, ts. tehtävänä ei ole koota vain pelkkiä menneisyyden tosiasioita, vaan historioitsija valikoi lähteitään, käyttää oman aikansa arviointiperusteita valikoinnissaan. Juuri siten "jokainen sukupolvi kirjoittaa historian uudestaan". Mutta samalla historioitsijan arviointi on väistämättä riippuvainen myös tutkittavaa ilmiötä myöhemmän kehityksen tuloksista.

Kertomus on historian esitystavoista vanhin, kuvaus pisimpään kestänyt, ja tulkinta lähellä nykyistä käsitystä historian esityksestä.

Kertomus on ehkä varhaisin tapa ymmärtää historia, historiankirjoitusta edeltänyt myyttinen menneisyys juontuu aikakaudesta, jolloin historiankirjoitusta ei vielä ollut. Myyttinen menneisyys välittyi suullisen kertomustradition myötä.

Myytti tarkoittaa suullisesti perinteestä saatua kertomusta, tarua tai runoa, joka ilmentää vanhoja käsityksiä maailmanjärjestyksestä, ennen muuta suurten sankareiden toiminnasta, yhteisön elämän säännöistä tai muista varhaisille kulttuureille tärkeistä asioista. Usein ne liittyivät uskonnollisiin tapoihin tai riitteihin, mutta yleisemmin ne ovat osa varhaiskulttuurien henkistä perinnettä.

Ns. alkuperäiskansojen identiteettien luomisessa ne ovat yhä tärkeitä. Myyttinen historiannäkemys on eräänlainen esimuoto historianfilosofialle. Nykyisin se on omaksi erityiseksi haarakseen jo jäänyt, mutta saattaa elää esimerkiksi erilaisissa syklisissä historianselityksissä. Niiden vaikutusvaltaisin muoto lienee nykyään buddhalaisuudessa ja sen kautta myös intialaisessa historianfilosofiassa, joissa puhutaan kiertokuluista.

Myyttinen muoto elää kuitenkin mielestäni tänäänkin. Uudet myyttiset kertomukset ovat elävää todellisuutta kuten jokainen tietää kokemuksistaan puskaradiosta tai urbaanikaskuista tai esimerkiksi minun ikäiselleni tutuiksi tulleista jermujen sotajutuista.

On varmaankin syytä palata joskus myös muihin esityksen muotoihin, esimerkiksi kuvaukseen. Se luonnehti historiankirjoitusta vuosituhansien ajan ja elää yhä keskusteluna historiasta narratiivina ja esimerkiksi pohdintana historiankirjoituksen retoriikasta. Tulkinta puolestaan kuuluu nykyisen tieteellisen historiankirjoituksen ydinkäsitteisiin, mutta pitää sisällään toki muutakin kuin tieteellisen tulkinnan. Juuri nyt seuraamme historiakeskustelua tulkinnoista, joita professori Juhani Suomi esittää Mauno Koiviston presidenttiajan alkuvuosista. Siinä keskustelussa on mukana muutakin kuin vain tieteellistä tulkintaa.

Joskus historiantulkinnat eivät ole tieteellisiä vaikka niillä olisikin tieteellisyyden kaapu yllään. Tunnusmerkkeinä tällaisista tilanteista on usein skandaalinhakuisuus, esimerkiksi arkistojen käyttö vain sensaatioiden aikaansaamiseksi. Silti kaikki nämä ovat keskenään erilaisia tapoja esittää historiaa.

Toinen Pauli Kettusen määrittelemä dualismi lähtee liikkeelle siitä, että otetaan lähtökohdaksi tuo edellä kuvattu kolikko molempine puolineen. Sen mukaisesti historian ajatellaan olevan siis joko menneisyyttä tai esitystä menneisyydestä. Tämän uuden dualismin toinen puoli on ajatella historiaa jonkinlaisena jatkumona.

Ensinnä tämän uuden, mittavamman kolikon toiseen puoleen. Historia voidaan siis nähdä menneisyytenä (past) tai sitten esityksenä menneisyydestä, menneisyyden tapahtumista.

Menneisyys menneisyytenä voi esiintyä tällöin meistä riippumattomana, muuttumattomana ja, kuten tavataan sanoa, objektiivisena. Historian filosofiassa tästä näkökulmasta on käytetty latinankielistä termiä res gestae.

Jos taas puhutaan historian esittämisestä, tämä esitysnäkökulma tuo esiin historian kirjoittajan merkityksen historialle: menneisyys on ollut ja mennyt ja jotkut ovat sen tehneet, mutta historian on joku kirjoittanut.

Yhteistä tämän toisen dualismin sisäisen kahtiajaon tavoille nähdä historia on se, että molemmissa tapauksissa erotellaan menneisyys nykyisyydestä, ajankohtaisesta.

Tämä
pohdiskelu on ollut postmodernistisille historianfilosofeille tärkeää. Keith Jenkins tekee erot selkeäksi.

Toisin kuin Kettunen, joka sitoo asiat yhteen näkemällä asian dualismina, Jenkins erottelee tiukasti menneisyyden ja esityksen menneisyydestä. Jenkinsin kuvio menee suurin piirtein näin. Ensinnäkin, mennyt on tapahtunut. Se on mennyt iäksi, menneisyys ei tule uudelleen eikä sitä voi rekonstruoida sellaisenaan, ja niinpä menneisyys voidaan tuoda takaisin vain historioitsijoiden avulla.

Tämä historioitsijoiden panos realisoituu kaikessa mediassa, kirjoina, artikkeleina, dokumentteina, ei varsinaisina aktuaalisina tapahtumina. Mennyt on mennyttä ja historiaa on se, mitä historioitsijat tekevät, kun he menevät töihin. Historia on historioitsijoiden (tai niiden jotka toimivat niin kuin he olisivat historioitsijoita) työtä ja niinpä he kysyvät aina toisiltaan minkäs aiheen parissa nyt työskentelet.

Siten historioitsijoiden työ ruumiillistuu kirjoissa, aikakauslehdissä ja muissa julkaisussa, ja juuri se on sitä, mitä sinä luet ja pidät historiana, kun luet (yliopistossa) historian tenttiin. Näin ajatellen historia on siis konkreettisesti kirjahyllyssä ja kirjastoissa. Täsmällisesti sanottuna tämä postmoderni kanta historiaan voidaan tiivistää sanomalla fiinisti, että historiografia on intertekstuaalinen lingvistinen konstruktio.

Kettusen esitykseen on syytä palata. Hänen mukaansa toisen dualismin jälkimmäinen tapa nähdä historia on ymmärtää tai esittää se jatkumona, siis sellaisena, joka yhdistää menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Jatkumona historia voidaan tietenkin ymmärtää monin eri tavoin.

Näitä näkökulmia kuvatessa puhutaan usein determinismistä (korostaa kausaalisia, eli syy-seuraussuhteisia lakeja ja mekanismeja, joilla tulevaisuus määräytyy), teleologiasta (myös nimellä finalismi tai tarkoitusperäisyysoppi, jossa maailmantapahtuminen kokonaisuudessaan tai jokin osa siitä on tarkoitushakuista), evoluutiosta (tietty - usein suuri, yhtenäinen, lainmukainen - kehitysjatkumo) tai eskatologiasta (joka on siis oppi viimeisistä tapahtumista, luomakunnan lopusta ja toisen maailman syntymisestä, sekä usein myös kuolemasta ja sen jälkeisestä elämästä).

Historia onkin monimutkaisempi juttu kuin tuli ajatelluksi.