Rasvaa ja synnintunnustuksia

Sana laskiainen taitaa ainakin nuoremmille polville tuoda mieleen pulkkamäen laskemisen. Katolisessa kirkossa se kuitenkin tarkoittaa laskeutumista 40 päivää kestävään, pääsiäisenä päättyvään paastoon ja on Suomessa näin ollen jäänne ajalta ennen uskonpuhdistusta. Ortodoksit aloittavat oman paastonsa noin viikkoa aiemmin.

Koska paaston aikana ei syöty lainkaan lihaa tai maitotuotteita, piti laskiaisena ottaa ilo irti rasvaisista herkuista ja kemuta muutenkin koko paastonajan edestä. Katolisissa maissa vietetään yhä laskiaisajan karnevaaleja, jotka ovat saaneet nimensä juuri paastonajasta: carne vale on latinaa ja tarkoittaa lihasta luopumista. Englanniksi laskiainen on shrovetide, mikä puolestaan tarkoittaa puhdistautumisen ja synninpäästön aikaa. Laskiaisaikaan tuli käydä tunnustamassa syntinsä ja puhdistaa siten sielunsa paastoa varten. Kirkko hyväksyi kyllä laskiaisajan ilonpidonkin, kunhan suoranaisesta synninteosta pidättäydyttiin.

Pohjoismaissa laskiaisen juhlinta otti rekiajeluiden ja mäenlaskun muodon, joka säilyi myös uskonpuhdistuksen jälkeen. Muiden vuotuisten juhlien tapaan laskiaiseen liittyi monenlaisia uskomuksia ja tapoja, joilla koetettiin turvata esimerkiksi tulevan kesän satoa. Erityisesti hampun- ja pellavankasvua ennustettiin siitä, miten pitkälle kelkka mäessä liukui. Rasvainen ruoka takasi karjaonnen ja ruoassa pysymisen tulevanakin vuonna.

Nykylaskiaiseenkin erottamattomasti kuuluva hernerokka oli keskiajalla tavallinen ruoka, josta laskiaisen kunniaksi tehtiin tavallista lihaisampi ja rasvaisempi. Tuhti pannukakku oli niin ikään yleiseurooppalainen laskiaisajan herkku, koska helposti pilaantuvat voi ja kananmunat tuli käyttää pois ennen pitkän paaston alkua. Pohjoismaissa se lienee ollut harvinaisempi kanojen muniessa huonosti pimeään aikaan. Laskiaispulla on puolestaan peräisin 1600-luvun Ruotsista, josta se rantautui Suomen konditorioihin ja kahvipöytiin 1800-luvulla. Varakkaan väen suosima mantelimassatäyte kieli laskiaispullan läntisestä alkuperästä, kun taas köyhempi väki nautti pullansa kuuman maidon kanssa. Myöhemmin mukaan kuvaan tuli hillo- ja kermatäytteinen laskiaispulla.

(Meillä kotona muuten syötiin laskiaispullat - itse tehdyt - juuri kuuman maidon kanssa lautaselta. Siihen tapaan en ole juuri muualla törmännyt. Nykyisin parhaalta maistuu mantelitäytteinen pulla, kunhan täytettä on riittävästi!)

- Pagisija

Laskiaiskarnevaalit Pieter Brueghel nuoremman (1564-1638) mukaan. Lainattu täältä.

Kuumaa kauppatavaraa

YLE uutisoi, että vuonna 1431 kuolleen Jeanne D'Arcin pyhäinjäännöksiä on alettu tutkia Ranskassa nykylääketieteen ja rikostutkimuksen keinoin. Tutkijat haluavat selvittää ihon- ja luunkappaleiden alkuperän sekä hankkia mahdollisesti lisätietoa vuonna 1920 pyhimykseksi kanonisoidun naisen elämästä.

Alkuperän selvittäminen onkin mielenkiintoinen kysymys. Pyhäinjäännökset olivat keskiajan Euroopassa kuumaa kauppatavaraa. Kaupungin arvovalta kasvoi huimasti, jos se sai hankittua kirkkoonsa jonkin pyhimyksen jäänteitä tai muita pyhiksi katsottuja esineitä. Esimerkiksi Kristuksen ristin kappaleita löytynee maailman kirkoista ja kappeleista pienen metsän verran.

Pyhäinjäännösten kysyntä loi myös erikoisen, keskiaikaista maailmankatsomusta hyvin kuvastavan ilmiön nimeltään pyhä varkaus. Pyhiä esineitä paitsi kaupattiin, myös ryösteltiin. Ryöstön oikeutuksen osoitti pyhimys itse: jos hän ei olisi halunnut jäännöksiään varastettavan ja siirrettävän uuteen paikkaan, hän olisi toki estänyt koko tapahtuman.

Niin ikään kirjalliset pyhimyselämäkerrat - hagiografiat - kertovat usein enemmän aikansa kirkollisesta ja maallisesta politiikasta kuin pyhimykseksi julistetun henkilön elämästä. Tekstejä kirjoitettiin pyhimyksen hurskautta ja ihmetekoja korostaen, eikä niissä ole juurikaan sijaa maallisille ja inhimillisille piirteille.

- Pagisija

Jeanne d'Arc taken to prison at Rouen, from Martial d'Auvergne, Les Vigilles de la Mort du Roy Charles V, Paris 1493. Medieval Woodcuts Clipart.

Kuninkaiden laakson löytöjä

Viime päivien uutisissa on kerrottu Kuninkaiden laakson uusimmista löydöistä. Time on tuoreimpaan numeroonsa painanut siitä kuvankin.

Kirjoittaja toteaa, että löydetyt eivät ole faaraoita tai muita kuninkaallisia. Hän sanoo, että arkeologit ovat varovaisia, eivätkä kerro paljon. Sekin tulee sanotuksi, että termiitit ovat sarkofageja nakertaneet. Ne pitää restauroida huolellisesti. On kiinnostavaa, että tämänkaltaisten löytöjen avulla voidaan rekontruoida esiin jotakin uutta egyptiläisten elämästä noinkin pitkän ajan kuluttua.

Mutta se tärkein. "Se yksinkertainen tosiasia, että maailma pitää sisällään tämänkaltaisia yllätyksiä, aikana jolloin näyttää siltä, että kaikki suuret löydöt on jo tehty, on oikeastaan se paras juttu. Minua keljuttaisi, jos eläisin maailmassa silloin, kun kaikki ne olisivat jo menneisyyttä."

- Sedis.

Keskiajan rajankäynnistä

Jokainen muistaa koulun karttojen paksut, punaiset viivat, joilla oli merkitty maiden väliset rajat. Helppoa ja selkeää, eikö?

Raja on kuitenkin käsitteenä paljon monitahoisempi ja mielenkiintoisempi kuin pelkkä viiva - silloinkin, jos jätetään symboliset rajat käsittelemättä ja keskitytään maantieteellisiin ja poliittisiin rajoihin (rajankäyntiä olisi toki senkin pohtiminen, missä kulkee noiden erilaisten rajojen keskinäinen raja, vai kulkeeko missään).

Keskiajalla ei rajoja piirretty karttoihin samaan tapaan kuin nykyään. Raja vedettiin lähinnä asumiskelpoisen ja asumiskelvottoman, tutun ja tuntemattoman välille. Poliittiset valtapiirit olivat varhaiskeskiajalla vielä varsin hämäriä. Kärjistetysti vallanpidossa oli kyse paikallisista joukkioista, jotka väkivalloin ryöstelivät lähiseutuaan ja kilpailivat toisia ryhmittymiä vastaan. Kun valtaa käyttävien ryhmien asemat vähitellen vakiintuivat, alettiin puhua valtakunnista (joita ei pidä kuitenkaan sekoittaa kansallisvaltioon, paljon myöhemmän ajan tuotokseen) sekä verotuksesta. Valtakunnan raja kulki siellä, minne keskusvallan vaikutus kulloinkin ulottui. Ennen pysyvien rajaseututukikohtien rakentamista edunvalvonta vaati vallanpitäjältä ja tämän edustajilta ahkeraa partiointia ja matkustelua. Rajaseutujen hallinta oli usein epämääräistä, ja niiden epäonnisimpia asukkaita ”verotettiin” useammaltakin taholta.

Varhaiskeskiajan lopulla mukaan vallankäyttöön alkoi tulla kristillinen ideologia, joka esitti vallanpitäjän – ruhtinaan tai kuninkaan – aseman Jumalan tahtona, osana pyhää kosmologiaa. Kirkko ja keskusvalta ryhtyivät pelaamaan samaan pussiin molempien eduksi. Verohallinnon vakiintumisen myötä myös maanomistuskysymykset nousivat osaksi rajaproblematiikkaa.

Tyypillinen kartta Pähkinäsaaren rauhan rajasta on lainattu täältä.

Historiantunnilta useimmat muistavat paitsi kartat, myös ainakin yhden vuosiluvun. Pähkinäsaaren rauhan raja vuodelta 1323 on piirretty lukuisten suomalaissukupolvien kollektiiviseen muistiin ensimmäisenä tunnettuna ”idän ja lännen” – Ruotsin ja Novgorodin - välillä solmittuna, kirjallisesti vahvistettuna rajana, Suomen ensimmäisenä itärajana. Lähes myyttiset mitat saava kansallinen merkitys kyseiselle rajalle on kuitenkin luotu anakronistisesti vasta myöhemmin. 1300-luvun lähteet esittävät rauhan solmimisen samaan tapaan kuin muutkin vastaavat sopimukset kauppa- ja nautinta-alueista.

Muiden keskiaikaa koskevien kysymysten tavoin Pähkinäsaaren rauhan rajan todellista merkitystä ja sijaintia on vaikeaa tutkia, koska lähteitä on vähän ja suuri osa niistäkin on taustaltaan ja motiiveiltaan epämääräisiä. Sopimuksessa tosin lueteltiin rajan merkkejä maastossa, mutta niissäkin on paljon tulkinnan varaa (oma kysymyksensä on toki koko keskiaikainen rajan käsite ja se, miten eri osapuolet sen ymmärsivät). Käytännössä Pähkinäsaaren rajalinjan merkitys ja jyrkkyys lienee kuitenkin ollut myöhempää mainettaan paljon vähäisempi. Sittemmin keskusvaltojen vahvistuessa 1400-luvulta eteenpäin rajoja määriteltiin ja vahvistettiin uusin sopimuksin.

Kuvaavaa niin Karjalan seutua halkoneissa rajoissa kuin monissa muissakin keskusvaltojen vetämissä rajalinjoissa on se, että paikallistasolla niiden merkitys ei ollut läheskään sama kuin nykyään. Jos rajojen olemassaoloa edes tiedostettiin, niiden yli kuljettiin metsästys- ja kaupparetkillä entiseen tapaan. Kriisiaikoina tavattiin solmia paikallisyhteisöjen kesken rajarauhoja, jotka turvasivat kauppasuhteiden ja muun hyödyllisen kanssakäymisen jatkumisen rajan yli myös levottomina aikoina. Näihin sopimuksiin saattoi kuulua esimerkiksi "vastapuolen" varoittaminen lähestyvistä sotajoukoista.

Lisätietoa keskiajan rajakysymyksistä löytyy vaikkapa seuraavista:

- Jukka Korpela: Viipurin linnaläänin synty. Viipurin läänin historia II. Karjalan kirjapaino, Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiö. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 2004.

- Marko Lamberg ja Susanna Niiranen (toim.): Keskiajan rajoilla. Atena Kustannus Oy, Jyväskylä 2002.

- Rajarauhoja tutkii Jukka Kokkosen johtama hanke Karjalan tutkimuslaitoksella.

- Pagisija

Muinaisia makuja

Jatkanpa osaltani edellisen postauksen linkkilinjaa hieman kepeämmällä ja mukavuudenhaluisemmalla kädellä, onhan vielä arkipäivistä huolimatta joulunaika. Rosollin ja kinkun viimeisiä rippeitä nautiskellessaan voi lukaista jouluruokien keskiaikaisia juuria käsittelevän lehtijutun, jonka kirjoittaminen oli kaappikulinaristille silkkaa hupia.

Myös vuosi vaihtukoon herkullisissa merkeissä!

- Pagisija
Black Pepper; from Le livre des merveilles de Marco Polo, Paris. A Feast for the Eyes.

Hyvää Joulua!

Hyvää Joulua kaikille Historian siipien havinoiden lukijoille, muille bloggareille ja satunnaisille matkailijoille.

Linkatkaamme juhlan kunniaksi muutama jouluinen linkki: History of Christmas kertoo perustarinan Mesopotamian ja Persian joulunaikaan pidetyistä juhlista lähtien englannin kielellä. Televisiokanava History Channel pääsee vähemmällä, mutta ei yllä samaan. Se käy siis lyhyen proosan ystäville. Jeesus-linjaista joulua tavoittelee worldbook.com. Sieltä löydätte selityksen sille, miksi joulun englanninkielinen nimi on välillä Xmas. Se ei siis ole rock-bändien joululevyjä varten kehittelemä lyhennys.

Ben Bestin History of Christmas käy jo pienestä tutkielmasta. Tyyli on hieman akateemisesti virittynyt: "The word Yule may come from the Anglo-Saxon word geol (feast), applied to December (geola, feast month). Or it may come from a Norse-Saxon word meaning wheel, referring to the seasonal cycles of the sun. Or it could have come from the Scandinavian Jule (Jul), who was the god of sex and fertility. ("Tide" as in "yuletide" may have come from an Old English word meaning time, occasion or season.)" Se opettaa myös alkeet siihen teologiseen tulkintaan, joka pohtii NYT-liitteessä testattujen pastorien joulunalussaarnojen tapaan Neitsyt Marian neitsyyttä: "Some claim that the Old Testament prophesy in Isaiah 7:14 that "the Lord himself shall give you a sign: Behold a virgin shall conceive, and bear a son" is a Greek mistranslation -- that the original Hebrew reads "young woman"(alma), not "virgin"(bethulah). Mark 6:3 and Matthew 13:55-56 refer to the brothers & sisters of Jesus, which some find difficult to reconcile with the idea that Mary remained a virgin. Either they were not the literal siblings of Christ or the commandment to "be fruitful and multiply" implies that procreation is not sinful."

Mikäli haluatte taustalle kevyttä joulumusiikkia, perusasiat voi tavata tästä joulun historiasta. Sivuston hauskoja puolia on se, että siellä on oma sivunsa joulumusiikille. Joululauluista voi saada pientä knoppitietoakin, jos joulupöydässä meinaa lyödä kinkun tähteistä vetoa.

Vastaavalla tavalla joulua voi lähentyä symbolien kautta. Kertaus on opintojen äiti, sillä asiat alkavat jo tulla tutuksi, mutta kyllä kristillisen joulun symboleihin voi tutustua myös pakananäkökulmasta. Jouluinen folklore, tarinat ja historia ovat urbaanilegendasaitin antia.

Meillähän tärkeä symboli on joulukuusi, joten ennen kuin ajaudutte puistoon kirves kädessä ja ratsupoliisien tarkkailun alle, lukekaa joulukuusen historia.

Vielä kerran, Hyvää Joulua historiablogista.

Blogistan-arvio 1170-luvulta?

"Juhlapäivinä maisterit kokoontuvat juhlimaan yhdessä kirkkoon, jossa koululaiset väittelevät. Yhdet kiistelevät demonstratiivisen retoriikan sääntöjen mukaan, toiset logiikan. Niinpä ensimmäiset pyörittelevät entymeemoja (retorisia argumentteja) ja toiset soveltavat mieluummin täydellisiä syllogismeja.

Eräät väittelevät toisten keskustelijoiden kanssa vain näyttääkseen, toiset sen sijaan sen totuuden tähden, jolla on täydellisyyden armo. Joukossa on sofistisia teeskentelijöitä, jotka tuomitsevat sanojensa tulvalla autuaat ja vääristelevät heidän väitteitään.

Jotkut puhujat asettelevat sanansa soveliaasti suostutellakseen toisia retorisilla puheillaan kiirehtien palvelemaan neuvojen antamisen taitoa eivätkä he jätä kertomatta yhtään sattumusta.

Eri koulujen pojat kerääntyvät yhteen esittämään runosäkeitä mitellen keskenään joko kieliopin periaatteista, menneiden aikamuotojen tai supiinien säännöistä. On toisia, jotka käyttävät rytmisiä ja metrisiä epigrammeja triviaaleihin pisteliäisyyksiin solvaten juhlien suomalla vapaudella kavalilla nimillä kumppaneitaan. He viskelevät herjauksia ja piloja käsitellen uskaliaasti Sokrateen kumppanien ja maan mahtavien paheita. Tai he kalvavat terävin hampain Theoninusta röyhkeillä dityrambeilla. Heillä on runsain mitoin nauruun alttiita kuulijoita, joiden nenän tärinöitä he lisäävät aiheuttamallaan röhönaurulla."

Willelmus Filius Stephani (William Fitzstephen), Vita Sancti Thomae Cantuarensis archiepiscopi et martyris (prologi, s. 4-5.)

[Vaikuttiko tutulta? Tämä on julkaistu 20.12.2004 Sedis Blogissa]

Hiljaisuuden historiasta

Ennen kuin jatkat lukemista, pysähdy hetkeksi. Kuuntele, millaiset äänet sinua ympäröivät.

Itse kuulen vaimeaa musiikkia radiosta, tietokoneen hurinaa, jääkaapin napsahtelua, ikkunan ohi ajavan töistäpaluuliikenteen henkilö- ja linja-autoineen. Kun muistelen, milloin viimeksi kuuntelin pelkkää hiljaisuutta, joudun palaamaan aina syyskuuhun ja erämaavaellukseeni Lapissa.

Urbaani nykyelämä länsimaissa on täynnä ääntä, niin täynnä, että korva turtuu uudenlaiseen meluunkin nopeasti. Vuosia sitten olin Moskovassa kieliharjoittelussa, josta palattuani lähdin suoraan rautatieasemalta vanhempieni mökille. Hiljaisuus - jota normaalisti en olisi pannut lainkaan merkille - tuntui kaatuvan päälle ja täyttävän tajunnan pelkällä olemassaolollaan. Jo kuukauden aikana olin tottunut miljoonakaupungin tasaiseen taustahuminaan, joka ei hetkeksikään tauonnut.

Nykyihmiselle hiljaisuus on ylellisyyttä, josta ollaan valmiita maksamaan. Melun maisema on kuitenkin melko nuori, kuten Peter Englund toteaa esseessään "Hiljaisuuden historiasta".

"Maaseudun äänimaisema oli pitkään sama: se oli muuttumaton vuosisadasta toiseen, riippumatta siitä, puhummeko varhaisesta 1000-luvusta tai varhaisesta 1700-luvusta. Paljon nykyisestä äänisaasteesta liittyy eri tavoin voiman tekemiseen tai siirtämiseen, ja vanhassa Euroopassa perinteisten energialähteitten aikaansaamat äänet olivat yhtä heikkoja kuin niitten aikaansaama voima: lihakset, vesi ja tuuli eivät ole luonteeltaan erityisen metelöiviä. Tuulimyllyn suhahdukset ja natina ja täräykset - ne kuuluivat perinteisesti sadonkorjuuajan ja syksyn ääniin - vesimyllyn kitinä ja kohina, eläinten ja ihmisten huudot ja äännähdykset olivat varmasti läsnä, mutta ne eivät tarvinneet paljon tuulta tai välimatkaa hävitäkseen."
(Peter Englund: Hiljaisuuden historia. WS Bookwell Oy. Juva 2004.)

Englund pohtii, miten eri tavalla ääneen suhtauduttiin aikana ennen koneellista energiantuotantoa. Luultavasti maaseudun asukkaat osasivat lukea tuulen ja sateen äänestä säätilan muutoksia ja tunsivat naapuruston koirat niiden erilaisista haukunnoista. Yhteisöä yhdistävän kirkon kellojen soitto kuului maaseutumaisemassa kauas.

Kaupungeissa oli toki enemmän ääntä, mutta sekin oli lähinnä ihmisten, eläinten ja eläinvetoisten kulkuneuvojen tuottamaa. Meteli oli tasoltaan inhimillistä, kunnes keksittiin höyrykone, sähkölaitteet ja polttomoottori.

"Meidän on lähes mahdotonta kuvitella vanhan Euroopan äänimaailmaa, koska kuulemisen luonne on muuttunut. Ennen kuunneltiin paljon intensiivisemmin - kuten mainittu, sekä talonpojan että metsästäjän oli purettava äänen koodit säilyäkseen hengissä. Äänellä oli paljon konkreettisempi merkitys kuin nyt, kun se on muutettu joksikin taustaksi, tarkoitettu poisseulottavaksi." (Englund 2004.)

-Pagisija

30-vuotisesta sodasta

Prahassa käydessäni huomasin, ettei ruotsalaisten miehityksestä Prahassa sanota missään juuri mitään. 30-vuotinen sota ruotsalaisten näkökulmasta oli meikäläiselle modernia historia opiskelleelle hieman hatarasti hallussa. Tässä hieman siitä, mitä sain selville. Se ei ole ammattilaistason tekstiä, mutta ehkä siinä pari hauskaa yksityiskohtaa Ruotsin osallisuudesta kuitenkin on. Koska sen täytyy olla täynnä virheitä ja väärinymmärryksiä sekä vakavia puutteita, pyydän asiantuntevia kommentteja.

Prahan miehityksessä vuonna 1638 osin onnistunut ruotsalainen kenraali Johan Banér syntyi 23.6. 1596 Djursholmassa, joka sijaitsee nykyisen Danderydin lähellä Tukholman naapurustossa. Hän kuoli 10.5. 1640 30-vuotisessa sodassa Halberstadtissa Saksassa. 30-vuotinen sota alkoi Böömin kapinasta 1618 ja päättyi Westfalenin rauhoihin 1648. Sota oli merkittävällä tavalla uskonsota ja sitä edelsi vahva propaganda. Jos protestantit nimittivät paavia antikristukseksi ja pitivät häntä itämaiden antikristuksen Muhammedin äpäräkaksoisveljenä, saattoivat katolilaiset propandavoimat todistaa, että niin kreikaksi kuin hepreaksiksi laskettuna Lutherin nimen kirjaimista tulee 666 eli pedon luku. Propagandassa siis maksimaalinen tulos oli tasapeli, mutta kuinka kävisi sodassa.

Banérin isä ja setä mestattiin vuonna 1600 tuomittuna maanpetoksesta. He olivat tukeneet Sigismund I:stä (1566-1632) Ruotsissa - yhtäaikaisena Puolan kuninkaana hänet tunnetaan nimellä Zygmunt III. Vaasasukuisen Johan III:n (kuningas 1569-1592) poikana Sigismund oli kuninkaallinen, ja kun hän nai Puolasta jalosukuisen Jagellon suvusta Catherine Jagellonican (1526-1583), tuli hänestä myös Puola-Liettuan yhteisvaltion kuningas vuosiksi 1592-1632 nimellä Zygmunt III Waza. Ruotsin kuninkaana hänet tunnettiin vuodesta 1592 nimellä Sigismund Vasa, jolloin vaimokin oli jo vaihtunut ruotsalaiseen ja Sigismundin suurin into katolisiin uudistuksiin laantunut. Ruotsissa Sigismund syrjäytettiin 1599. Kustaa Vaasan aloittama valtiollinen suuntaus salli valtiolle alistetun protestanttisen kirkon, mutta ei katolilaisuutta, joka varmistettiin yhtä ronskeilla otteilla kuin oli aikaan käytetty Kustaa Vaasan kaapatessa valtiovalla niin, että korkein valta oli siitä lähtien maallisella valtionhallinnolla. Kuninkaaksi tullut Karl IX (kuningas 1599-1611) toteutti teloitukset, joita toteutettiin suurpiirteisesti myös Suomessa.

Saksassakin välejä selviteltiin. Kaksi kolmasosaa Saksan ruhtinaskuntien asukkaista lienee ollut protestantteja, mutta katolisen kirkon vastaisku eli vastauskonpuhdistus oli tehokas. Lounais-Saksan evankelistiset maat liittyivät 1608 Pfalzin maaruhtinaan johdolla puolustusliitoksi, joka sai nimen unioni. Tukea haettiin ensin Ranskaan, sitten Englannin ja Ruotsin protestanttisiin kuninkaisiin. Katolilaiset liittyivät (pyhäksi) liigaksi, jonka johtoo tuli Baijerin vaaliruhtinas Maksimilian. Liigaan ei pyydetty mukaan Itävallan Habsburgeja eikä paaviakaan. Tukea se sai Espanjasta.

Saksan keisarit olivat Habsburg-aikoina myös Böömin kuninkaita. Vuodesta 1576 Böömin kuningas oli ollut keisari Ferdinand I:n pojanpoika Rudolf II, joka hallitsi saksalaisroomalaista keisarikuntaansa Prahasta - kaikki muut vastaavassa asemassa olleet pysyttelivät Wienissä.

Rudolf II oli varsin erikoinen hallitsija, hän rakasti alkemistien ja taiteilijoiden töitä - hänen 800 taulun kokoelmansa on maailmankuulu yhä vielä. Itse hän ei taulujaan katsellut ostamisen jälkeen, ne roikkuivat hänen varastoissaan kuvapuoli seinään päin. Rudolfia seurasi valtaistuimella hänen veljensä Matias.

Rudolf oli katolilainen, mutta hän oli antanut Böömin protestanttien pakottamana 1609 ns. majesteettikirjan, joka takasi uskonnon harjoittamisen oikeudet. Kun Rudolf poikkesi sopimuksesta, Prahan protestanttiset johtomiehet marssivat Prahan linnaan valittamaan. Sanasodan jälkeen neuvosherrat ja heidän kirjurinsa heitettiin linnan ikkunasta ulos "vanhaan böömiläiseen tapaan", mutta nämä selvisivät pienillä vammoilla 17 metrin pudotuksesta, koska alla sattui olemaan rehevästi kukkiva ympäristönsuojelullinen keräämö eli tunkio.

Tuloksena oli protestanttien kapina, missä johtoon vaadittiin Pfalzin vaaliruhtinasta Fredrikiä (V), joka istui valtaistuimellaan Heidelbergissä vaimonaan Englannin kuninkaan tytär Elisabeth. Vaaliruhtinaan joukot lyötiin Valkealla vuorella (Bílá Horá) Prahan edustalla. Voittoisa sotilas oli hakkapeliittain tulevana vastustajana tunnettu valoonilainen sotapäällikkö varakreivi von Tilly. Fredrik menetti valtaistuimensa vain vuoden kuninkuuden jälkeen ja evankelinen unioni oli hajonnut alkuunsa.

Böömin majesteettikirja menetti merkityksensä myös fyysisesti, sillä Itävallan Ferdinand repi sen omakätisesti. Böömin johtavat protestantit (27 kappaletta) teloitettiin Prahan vanhan kaupungin torilla - kuulun mestausmies Jan Mydlárin työn tuloksista muistuttaa vieläkin 27 ristiä torilla. Tuolloin protestanttien päät pantiin koristamaan Vltavan yli johtavan Kaarlen sillan kaiteita kepin nenässä. Tsekkiläisille tämä tiesi saksalaisvallan alkua Böömissä ja Määrissä ja sen myötä muuallakin, Silesiassa ja Ylä- sekä Ala-Itävallan alueella.

Vaikka Gustaf II Adolfin isä Karl IX teloitutti protestanttisen valtajärjestelmän vahvistamiseksi Johan Banérin isän ja sedän, heistä tuli ystäviä jo varhain. Tämän tuloksena Gustaf II Adolf palautti Banérin perheen arvoonsa heti tultuaan kuninkaaksi 1611. Kuninkaana hän toimi kuolemaansa asti 1632. Hänen tilalleen tuli kuningatar Kristiina, mutta alaikäisenä valtaa käytti Ruotsin valtaneuvosto Axel Oxenstiernan johdolla.

Johan Banér valitsi sotilasuran. Vuonna 1615 hän osallistui vanhan venäläisen kaupungin, Pihkovan valtaukseen tavalla, joka osoitti hänen olevan poikkeuksellisen rohkea nuori mies. Hän osallistui sekä Venäjän että Puolan vastaisiin sotiin ja saavutti everstin arvon jo 25 vuoden iässä.
Vuonna 1630 Gustaf II Adolf aloitti sotaretken Saksaan, mukana yhtenä tärkeimmistä miehistään Johan Banér. Ensin hän sai Pommerin herttua Bogislavilta Stettinin. Näin avautui ns. Oderin linja. Elben-linja avattiin Magdeburgin taistelussa. Se toi myös Saksin (Saxon) vaaliruhtinaan protestanttien puolelle. Sen jälkeen Breitenfeldin taistelu 1631 osoittautui protestanttisen sotajoukon menestystarinaksi Kolmikymmenvuotisessa sodassa. Vastassa olivat imperiaalinen komentaja, Saxonista hyökännyt kreivi Johann Tserclaes von Tilly, jonka tarkoituksena oli estää Saxonin kuninkaan liittoutuminen ruotsalaisten kanssa osana 30-vuotisen sodan protestanttiliittoutumaa.

Banér johti taistelussa oikeanpuoleista rintamaa. Wallenstein totesi taistelun jälkeen, että jos hän olisi kärsinyt yhtä suuren tappion kuin von Tilly, hän olisi tehnyt itsestään lopun. Se ei ole vahva katolinen argumentti, ja lieneekin historiankirjoittajien suosimia taruja. Se tiedetään, että Gustaf II Adolf yritti lahjoa Wallensteinia taisteluun Wieniä vastaan tarjoamalla 12000 miehen päällikkyttä ja Böömin varakuninkaan arvoa. Neuvottelut tyrehtyivät Breitenfeldin taistelun voiton jälkeen. Kun sitten von Tilly kuoli Lechin taistelussa saatuihin haavoihin, keisari palkkasi ylipäälliköksi ruotsalaisia (ja suomalaisia) Wallensteinin, joka ymmärsi pyytää tehtävästä varsin suuren palkinnon.

Banér oli mukana myös Augsburgin taistelussa, joka sijaitsee etelä-Saksassa ja oli Schwabenin (suom. Svaabia) pääkaupunki. Nykyisin suurin osa Schwabenista on Baden-Württenbergin alueella. Banér otti osaa myös Donauworthin taisteluun. Ne olivat viellä voittoisia, mutta böömiläisten kanssa kävi jo huonommin. Albrecht Wenzel Eusebius von Wallenstein (tsekiksi Albrecht Václav Eusebius z Valdštejna, s. 24.9. 1583 – k. 25.2. 1634, alunperin Albrecht von Waldstein) oli tarjonnut palveluksiaan Itävallan keisarille Ferninand II:lle 30-vuotisen sodan ns. Tanskan sodan vaiheen ajaksi. Erityistä palkkiota Wallensteinin ei keisarilta vaatinut, ainoastaan oikeuden ryöstää alueet, jotka hän pystyi valloittamaan.

Waldsteinin tausta oli böömin protestanteissa, mutta hän vaihtoi jo nuorena katolilaisten leiriin. Rahaa hänelle tuli naimakaupan avulla, Määrin rikkaimpiin kuuluvan lesken kanssa solmittu avioliitto päättyi viiden vuoden jälkeen vaimon kuolemaan. Käteisvaroillaan Wallenstein osti Valkeavuoren taistelun jälkeen runsaasti karkoitettujen protestanttien maatiloja pilkkahintaan. Hänestä tuli Böömin rikkain maaomistaja. Uusi vaimo oli Ferdinand-keisarin suosikkeja ja Wallenstein saavutti suosiota myös antamalla keisarille hövelisti lainoja. Prahaan hän rakensi kuuluisan Wallenstein-palatsin puutarhoineen ja 300 hevosen hevostalleineen. Hän asetti keisarin käyttöön 20000 miehen armeijan, joka oli monikansallinen palkka-armeija kymmenestä eri kasnsakunnasta. Monet päälliköistä olivat protestantteja. Tanska saatiinkin irtautumaan protestanttien yhtyneistä sotajoukoista. Herttuan arvon saanut Wallenstein saatiin kuitenkin syrjäytettyä vuonna 1630 diktatoristen otteidensa vuoksi. Wallensteinin tilalle Saksan katolilaisten sotajoukkojen johtoon asetettiin siis von Tilly ja tämän kuoleman jälkeen Wallenstein siis palasi joukkojen johtoon.

Reinin linjalle Thüringenwaldin kautta ja sen sivujokea Mainia Würtzburgin, Frankfurtin ja Mainzin suuntaan etenemään pyrkinyt Gustaf II Adolf oli keisarin uuteen valintaan pettynyt, sillä hän tavoitteli tietä keisarikunnan sydämeen Wieniin Saksan viimeistä pääjokea, Tonavaa pitkin. Ruotsin kuningas ymmärsi, että Wallenstein oli mies, joka saattoi tämän estää.

Siksi Gustaf II Adolf kääntyi suojelemaan protestanttista valtakunnanpääklaupunkia Nürnbergiä siltä tuholta, joka oli kohdannut Magdeburgia. Harjoitettiin molempia osapuolia kuluttanutta nälkäsotaa ja tulos oli remissi. Kumpikin osapuoli vetäytyi nälissään aterioimaan ja nuolemaan haavojaan ja parantelemaan tautejaan.

Alte Vesten taistelussa Banér haavoittui ja pian, kun Gustaf II Adolf marssi Lützeniin (Saksassa Weißenfelsin alueella Saxony-Anhaltissa), hänet jätettiin vastaamaan läntisen armeijan komennosta. Banér sai vastaansa keisarikunnan kenraalin Aidringerin ja voitti. Vaikka Lützenin taistelu oli myös loistava voitto Wallensteinin johtamista ja jatkuvasti rajusti kasvavista keisarillisista joukoista, kuten Porilaisten marssi meille suomalaisille muistuttaa. Kuninkaan kuolema esti nopeat jatkotoimet: juuri sodan pitkitys kuluttamalla ruotsalaisia oli ollut Wallensteinin tavoitteenakin. Hän itse sai jatkuvasti vahvistuksia, ruotsalaisilla sitä mahdollisuutta ei ollut. Wallensteinia ei ollut lyöty.

Ruotsalaisten kuningatar Kristiina oli alaikäinen, maata johti kansleri ja jo Gustaf II Adolfin aikainen uskottu Axel Oxentsjerna, joka vastasi ulkopolitiikasta. Hän piti huolen siitä, että Etelä-Saksan protestannit muodostivat vuonna 1633 liiton Heilbrunnin konventissa. Se takasi ruotsalaisille johtoaseman ennen saksalaisia tai Ranskan Richelieuta. Kun salaiset rauhanneuvottelut espanjalaisten ja ruotsalaisten joukkojen poistamiseksi Saksasta eivät Wallensteinilta onnistuneet, hän keräsi uutenavuotena 1634 upseereiltaan kirjallisen sitoumuksetn siitä, että he olisivat hänelle uskollisia "viimeiseen veripisaraan saakka". Tätä kutsutaan nimellä Plzenin reverssi. Keisari Ferdinand II piti tätä salaliiton merkkinä ja erotti päällikkönsä. Vain pelko ikuisesta kadotuksesta esti kivuliaan Wallensteinin itsemurhan hänen omien sanojensa mukaan. Sotajoukkojen johtoon tulivat Ferdinand II:n poika arkkiherttua Ferdinand ja Wallensteinin pettänyt Gallas.

Kahta vuotta myöhemmin Banér oli ylennyt kenttämarsalkaksi, joka johti Böömiin hyökännyttä 16000 miehen armeijaa. Saxonin armeijan kanssa yhdessä hän yritti vallata Vltavan rannalla sijainneen Böömin pääkaupungin Prahan. Saxonin ja Weimarin yhteinen armeija kärsi kuitenkin perusteellisen tappion vuoden 1634 Nördlingenin taistelussa Ferdinandin ja Gallasin joukoille. Protestanttinen Etelä-Saksa oli vaarassa luhistua. Saksin Juhana Yrjö teki erikoisrauhan keisarin kanssa Prahassa 1635, ja näin Ruotsi jäi yksin. Mutta sota jatkui ja laajeni yleiseurooppalaiseksi sodaksi.

Prahassa solmittu rauha saattoi ruotsalaiset hieman arkaluonteiseen asemaan, mutta sen jälkeen kun Banérin, Carl Gustaf Wrangelin ja teknillisesti taitavan, jo 15-vuotiaana sotilasuransa aloittaneen kreivi Lennart Torstensonin (17.8.1603-7.4. 1651) johtamana ruotsalaiset saavuttivat merkittäviä voittoja Kyritzissä ja Wittstockissa (24.9.1636). Vastassa olivat tuolloin Pyhän Rooman Keisarikunta (sijaitsi silloin Wienissä) ja muusta liittoumasta poiketen protestanttinen Saxon. Banér juuttui armeijoineen kauas Elben rannoille Torgauhun, mutta vetäytyi sieltä Oderin taakse Pomeraniaan.

Vuonna 1639 Banér oli kuitenkin jo matkalla pohjois-Saksaan, löi Saxonin joukot Chemnitzissä ja valloitti Böömin. Talven vuonna 1640-41 Banér vietti lännessä, ja järjesti coup-de-mainin Danubessa. Hän yllätti tuohon aikaan harvinaisessa talvisessa taistelussa maapäiviään istuvan Regensburgin yhteistyössä kreivi de Guébriantin johtamien ranskalaisten kanssa, mutta luontoetu osoittautui haitaksi: kaupunkia ei saatu vallatuksi, kun joen jää petti joukkojen alta. Ranskalaiset oli ajanut mukaan se pelko, että Ruotsi ja Alankomaat tekisivät sopimuksen Ferninadin kanssa, jolloin Habsburgien ylivalta Euroopassa olisi selviö. Ranska aloitti offensiivit Lothringenin ja Elsassin, johdossaan Ruotsin joukoista heille siirtynyt Weimarin herttua Bernhard. Hänen kuoltuaan taistelut jatkuivat Turennen ja Condén johdolla läntisessä Saksassa ja Espanjan hallitsemilla alueilla Alankomaissa. Ranskalaisia taisteli samaan aikaan myös Italiassa.

Banér vetäytyi Halberstadtiin ja kuoli siellä 10.5. 1641, hänen tilalleen ylipäälliköksi tuli Lennart Torstensson. Banér oli pidetty johtaja ja hänet arvostettiin korkealle sekä Ruotsissa että vihollisten joukoissa. Jälkimmäisten lahjontayrityksiin Ruotsin parhaana kenraalina pidetty Banér, joka sai kreivin arvon palveluksistaan, ei koskaan taipunut.

Palaan Torstenssoniin ja Prahaan sekä sen miehitykseen vielä tulevassa kirjoituksessa, mutta en tiedä milloin.

- Sedis

Historianfilosofiaa

Historian opetusaineistoja alkaa tulla nettiinkin. Historianfilosofian kurssi on monen tekijän yhteistyötä, alan ja teemansa kärkinimiä kaiketinkin ainakin Helsingin perspektiivistä katsellen. Ranskalaisin viivoin esitettynä ne eivät tietenkään riitä, niiden rinnalle tarvittaisiin ne oikeat luennot - tai sitten joukko kirjoja, joita luennoitsijat ovat kauniisti merkinneet muistiinpanoihinsa yleensä luennon aluksi. Tällä voi hyvin päivittää näkemyksensä.

Kurssin luentoja pitivät viime keväänä Juha Sihvola: Antiikki, Antti Ruotsala: Keskiaika, Pauliina Pekkarinen: Renessanssi, Heikki Mikkeli: Valistus & edistys, Tapani Hietaniemi: Hegel & Marx, Sakari Ollitervo: Hermeneutiikka, Markku Peltonen: Selittäminen & ymmärtäminen, Markku Kekäläinen: Foucault, Pauli Kettunen: Gesellschaftsgeschichte, Kari Saastamoinen: Historiallinen representaatio (Ankersmith), Matti Peltonen: Lingvistinen käänne.

Vain yksi on joukosta poissa

Blogi-Sanomien Kyykky-Armas teki viimeisimpään postaukseensa huumoripitoisen katsauksen suomalaisiin historiablogeihin. Kyykyssäkin Armaan linkit olivat kuitenkin osuneet kohdalleen.
Vain allekirjoittanutta ei joukossa mainittu.

Taidanpa muuttaa nimeni Sven Tuuvaksi.

"Sven Dufva var en dum major,
den dummaste man fann.
Men noga med att blanka skor
var han en hedersman.
Hans enda ord var 'diciplin!',
på mässen söp han som ett svin.
Han blev befordrad, han."

Oikea J. L. Runebergin Sven Tuuva -runo alkaa tietysti näin:

"Sven Tuuvan isä kersantti ol' ollut aikoinaan,
jo kuului Kustaan sodassa hän polveen harmajaan;
maatilkustansa niukan sai nyt leipäpalasen,
last' ympärillä yhdeksän, ja nuorin niistä Sven.

Älyä kuinka liiennyt lie äijält' itseltään
jaella lapsijoukolleen, ei tiedä yksikään;
mut liian paljon antanut lie vanhemmille kai,
kun poika viimesyntynyt vain rippehiä sai.

Sven Tuuva varttui kuitenkin, mies tuli harteva,
kuin orja raatoi pellolla ja kaatoi kaskea,
ol' iloisempi, nöyrempi kuin moni viisaskaan
ja teki, mitä teetettiin, päin mäntyyn kaikki vaan.

»Mi, Herran nimeen; poikani, sun perii hiljankaan?»
näin ukko Tuuva useinkin jo hoki huolissaan.
Kun laulu tuo ei loppunut, Sven maltin menettää
ja itse käypi miettimään, min kesti miehen pää."

Jos ja kun Sven Tuuvan ja Vänrikki Stoolin tarinat kiinnostavat, kannattaa tsekata hienosti suunniteltu Sven Tuuva -oppimisleikki, joka on osa Porvoon koulujen Runeberg -sivustoja.

Tavoitteena on draaman ja osallistumisen avulla tehdä kirjallisuutemme klassikkoa tunnetuksi nuorten ja lasten parissa. Sopii se kyllä aikuisillekin.

Vastaava sivusto on tehty myös Saarijärven Paavo -runosta ja kirjailijan elämäkerrasta.

Vänrikki Stoolin tarinat on myös sävelletty ja onpa siitä tehty P. A. Mannisen ja sarjakuvataiteilija Petri Hiltusen käsityönä Vänrikki Stool -sarjakuva Edestä maan ja kuninkaan (Egmont, 2004), joka on ilmestynyt - onko yllätys? - Korkeajännitys-sarjassa.

- Sedis

HOK-Elannon historiaa

Sunnuntain linkkivinkki historiasta kiinnostuneille on tietysti sukellus HOK-Elannon 100-vuotishistoriaan.

Tarjolla ovat seuraavat jaksot sanoin, kuvin ja äänin:
1900–10: Osuustoimintaliike syntyy Suomessa
1910–20: Aateristiriidat johtavat HOK:n syntyyn
1920–30: Osuuskauppojen markkina-asemat vahvistuvat
1930–40: HOK löytää vahvan johtajan
1940–50: Osuusliikkeet kärsivät rehellisyydestään
1950–60: Suomi toipuu sodasta
1960–70: HOK ja Elanto laajentavat toimenkuviaan
1970–80: HOK nousee Helsingin hotelliykköseksi
1980–85: Osuuskaupat muuttavat bisneslinjauksiaan
1985–90: HOK:n ja Elannon sulautuminen on lähellä
1990–95: Lama riepottelee liike-elämää
1995–2000: Elanto etsii aktiivisesti yhteistyökumppania
2000–2005: HOK ja Elanto sulautuvat

- Sedis

Viikatemiehen pienet apulaiset

Aamulehti uutisoi mielenkiintoisesta työsuojelutapauksesta. Vuonna 1686 rakennetun Tornion kirkon alta löytyi korjaustöissä sata ruumisarkkua, jotka on laskettu sinne 1700-1800-lukujen aikana. Työntekijöitä huolestutti, voisiko vainajista tarttua tauteja.

Työsuojelupiiri puuttui asiaan, ja selvitysten myötä huoli osoittautui turhaksi. Mahdolliset pöpöt ovat kuolleet jo aikaa sitten. Sitä paitsi arkkuja ei ole mitään tarvetta mennä liikuttelemaan saati aukomaan edes remontin yhteydessä.

On toki hyvin todennäköistä, että ainakin osa Tornion kirkon vainajista menehtyi johonkin tarttuvaan tautiin. 1700-1800-luvut olivat nimittäin korkean tautikuolleisuuden aikaa. Esimerkiksi Pohjoismaiden viimeinen ruttoepidemia ajoittui 1700-luvun alkupuolelle, suuren Pohjan sodan aikaan. Se tuli tiettävästi sotapakolaisten mukana Tallinnasta Helsinkiin ja tappoi rannikkokaupungeissa jopa puolet asukkaista. Vuosisadan lopulla yleistyivät puolestaan punatauti ja täiden levittämä pilkkukuume. Erityisesti vuonna 1790 tautien tuhoisuutta lisäsi kehnosta sadosta johtuva aliravitsemus. Väkeä liikkui paljon kerjuulla, mikä edisti kulkutautien leviämistä entisestään.

Myös Suomen sodan aikana 1808-1809 kulkutaudit juhlivat varsinkin Länsi-Suomessa ja Ahvenanmaalla, alueilla, jossa armeijat liikkuivat paljon. Vuosisadan alkupuolella Suomeen rantautui Venäjältä kolera. Yhdessä punataudin ja lavantaudin kanssa se teki pahaa jälkeä etenkin kaupungeissa, joissa se levisi tehokkaasti talousvesien ja elintarvikkeiden mukana. Samalla vuosisadalla koettiin myös useita katoja, jotka saivat ihmiset massoittain liikkeelle leivän perässä. Tautikuolleisuus huipentui vuosina 1867-1868, jolloin Suomen väestöstä menehtyi peräti kahdeksasosa.
(Lähteenä on käytetty Jukka Kokkosen artikkelia "Kuolema kulkee kintereillä. Kulkutaudit ja Suomi keskiajalta 1860-luvulle". Julkaisussa Decursus morbi - taudin kulku, näkökulmia terveyteen ja sairauteen keskiajalta nykypäivään. Pohjois-Karjalan historiallisen yhdistyksen vuosikirja 10. Joensuun yliopistopaino 2003.)

- Pagisija

Totuuskomissioista

Etelä-Afrikka taisi olla aikoinaan ensimmäinen valtio, joka ratkoi historiatermein ilmaistuna menneisyydenhallintaongelmiaan perustamalla totuuskomission. Näihin asioihin viittasi taannoin myös professori Sirkka Ahonen, jonka HAik-artikkelia Historian tuomioista aikoinaan laajalti referoin.

Suomessa ei totuuskomissiota ole ollut, vaikka Sotasurmaprojektia sellaiseksi aina joskus nimitettiinkin. Joitakin huonosti perusteltuja poliittisia aloitteita suomalaisiksi totuuskomissioiksi on aina silloin tällöin tehty, mutta ne eivät ole millään tavoin olleet verrattavissa maailmalla toimiviin totuuskomissioihin. Siksipä nämä poliittiset aloitteet - Vihreiden presidenttiehdokas Heidi Hautala ehdotti tutkittavaksi suomettumista - on nähtävä enemmänkin poliittiseksi retoriikaksi.

Totuuskomissio on elin, joka tutkii ja raportoi ihmisoikeusväärinkäytöksistä joko jonakin tiettynä aikana tietyssä maassa tai tietyn konfliktin yhteydessä. Totuuskomissiot sallivat uhrien, heidän sukulaistensa ja tutkittavien tekojen suorittajien antaa todistuksia ihmisoikeusväärinkäytöksistä tarjoamalla heille virallisen forumin. Useimmissa tapauksissa totuuskomissioilta vaaditaan myös suosituksia, joiden avulla estetään sellaisten väärinkäytöksien tapahtuminen tulevaisuudessa. Ne luodaan, vartustetaan auktoriteetilla ja rahoitetaan sekä hallitusten tai kansainvälisten organisaatioiden avulla, yhdessä tai erikseen.

Yhdysvaltain Rauhankomitea pitää yllä totuuskomissioiden digitaalista arkistoa. Sieltä löytyvät linkit 24 totuuskomissioon maailmalla: Argentinaan, Boliviaan, Tsadiin, Chileen, Itä-Timoriin, Ecuadorin, El Salvadoriin, Saksaan, Ghanaan, Guatemalaan, Haitiin, Nepaliin, Nigeriaan, Panamaan Peruun, Filippiineille, Serbia ja Montenegroon (entinen Jugoslavia), Sierra Leoneen, Etelä-Afrikkaan, Etelä-Koreaan, Sri Lankaan, Ugandaan, Uruguayhin ja Zimbabween.

Vastaavia epävirallisia organisaatioita on kehitelty muuallekin, esimerkiksi Virtual Truth Commission Yhdysvaltoissa. Truthcommission.org on järjestö, joka pyrkii antamaan ohjeita niille, jotka haluavat totuuskomission perustaa.

Suomessakin toimii Totuuskomissioyhdistys. Sen "tarkoituksena on toimia perus- ja ihmisoikeuksien noudattamisen puolestapuhujana Suomessa sekä kansainvälisten ihmisoikeuksien suomalaisena yhdistyksenä".

Maailmalla tunnetuin suomalainen aloite on varmaankin presidentti Martti Ahtisaaren esitys rasismin vastaisen maailmankonferenssin valmistelukokouksessa. Hän ehdotti pohjoisen ja etelän välisen forumin perustamista. Tämä forumi toimisi eräänlaisena totuus- ja sovintokomissiona, tavoitteenaan parantaa pohjoisen ja etelän välisiä suhteita.

Edistämällä pohjoisen ja etelän yhteisten intressien löytämistä Ahtisaaren ehdottama globaali totuuskomissio voisi auttaa globaalia poliittista päätöksentekoa ja tulevaisuuden kansainvälisen järjestyksen luomista. Tuomas Forsbergin ja Teivo Teivaisen toteuttamassa projektissa tutkittiin mekanismeja, joilla voidaan parantaa dialogia ja löytää vaihtoehtoja globaalien ongelmien ratkaisemiseksi kehittämällä erilaisia malleja globaaliksi totuus- ja sovintokomissioksi.

- Sedis

Historian lehtiä netissä

Laitoin uuteen Sedis Links -blogiini tänään päivitetyn linkkilistan historia-alaan liittyviin lehtiin. Käykääpä kurkkaamassa ja antakaa vinkkejä uusista lehdistä kommentteihin siellä tai täällä.

- Sedis

Miten menneisyydestä voi saada tietoa?

Kuinka menneisyydestä voi saada tietoa? Keith Jenkins on esitellyt postmodernin kannan tähän historian epistemologiseen kysymykseen. Epistemologia viittaa filosofisiin tietoteorioihin ja tarkoittaa tässä historiankirjoitukseen liittyvässä yhteydessä sitä, miten voimme saada tietoa historiasta: siinä mielessä historiankin peruskysymykset ovat osa filosofialle tuttuja kysymyksenasetteluja.

Helposti ymmärtää kuinka vaikeaa on tietää, että jotakin on olemassa. Ja vielä vaikeampaa on tietää jotakin siitä, mikä on ollut olemassa tai tapahtunut menneisyydessä. Jenkinsin mielestä juuri siksi historiallinen tieto on aina hypoteettista, se on historioitsijoiden luomaa. Koska historioitsijat tekevät historian, on kiinnitettävä huomiota myös niihin moniin ennakko-oletuksiin ja paineisiin, jotka eivät olleet olemassa menneisyydessä, mutta jotka kohdistuvat työtään nykypäivässä tekevään historioitsijaan.

Keith Jenkinsin mukaan historian epistemologia on haurasta. Siihen on hänen mukaansa neljä syytä.

1) Historioitsija ei voi peittää, sisällyttää ja uudelleenpeittää menneiden tapahtumien totaliteettia, koska niiden "sisältö" on käytännöllisesti katsoen rajatonta.

2) Toiseksi, mikään esitys ei voi uudelleen peittää menneisyyttä sellaisena kuin se oli, koska meille mennyt ei ole mitään muuta kuin esitys tapahtumista, tilanteista jne.

Me arvioimme historioitsijoiden "tarkkuutta" suhteessa toisten historioitsijoiden tulkinnallisiin esityksiin. Siten todellista esitystä, siinä mielessä oikeaa historiaa siellä pohjalla ei ole: emme siis voi tarkistaa esityksiämme sen suhteen, ja perustavia oikeita tekstejä, joihin muut tulkinnat voisivat nojata, ei ole.

Niinpä postmoderneille teoreetikoille, kuten Jenkinsille, historiankirjoitus on kuin sipuli, erilaisia esityksiä (representaatioita) alusta loppuun: todellista ydintä ei niillä ole.

Tästä asiasta esimerkiksi marxilaismieliset historioitsijat ovat jyrkästi eri mieltä: he sitoutuvat todellisuuteen, joka on olemassa, sillä se on reaalisesti ollut olemassa menneisyydessä. Tämä todellisuuden olemassaoleminen on vahvempi lähtökohta kuin ne ongelmat, jotka koskevat sitä tietoa, jolla todella olleesta on saatavissa tai rakennettavissa. Toisin sanoen marxilaisten lähtökohtana on jokin reaalisesti ollut tapahtuma, ilmiö, prosessi, rakenne jne...

3) Kolmanneksi historia pysyy välttämättä henkilökohtaisena konstruktiona, jossa historioitsija esittelee näkökulmansa kertojana. Tämä asetelma säilyy olipa teksti kuinka laajalti hyväksytty, todistettu tai tarkastettavissa hyvänsä.

Kyse ei ole sinällään epäilyttävästä suorasta muistelmasta, vaan historioitsija näkee aina asiat toisten kautta: historioitsija ei lopulta voi olla muuta kuin tulkitsija, joka seisoo menneisyyden tapahtumien ja meidän lukutapamme välissä.

Lisäksi menneisyys josta me "tiedämme", sattuu riippumaan meidän näkemyksistämme, meidän omasta nykyisyydestämme. Olemme itse menneisyyden tuotteita samalla tavalla kuin tunnettu menneisyys - historia - on meidän työstämämme, meidän artefaktimme.

Nämä kolme käsitystä perustuvat sille, että historia on vähemmän kuin menneisyys, sille että historioitsijat voivat tuottaa vain fragmentteja.

Mutta historiankirjoittajalla on myös etua ajallisesta myöhäisyydestään.

4) Neljäs Jenkinsin kirjaama pointti nimittäin painottaa, että jälkikäteen me voimme tietää menneisyydestä enemmän kuin ne, jotka elivät siinä.

Nykytietämyksellä ja moderneilla, nykyisin käytössä olevilla ja ymmärrettävillä termeillä luodaan kokoon menneisyyttä palasista, jotka eivät ole olleet kasassa koskaan aikaisemmin.

Ihmiset ja yhteiskuntamuodostumat voidaan tavoittaa prosesseissa, jotka voidaan nähdä vain jälkikäteen. Myös menneisyyden dokumentit ja jäljet voidaan tavoittaa niiden kontekstissaan ja nähdä mitä merkitystä niillä oli tekijöilleen. Tämä on mahdollista toteuttaa niin, että historiankirjoittaja näkee enemmän ja pidemmälle kuin historian tekijät itse menneisyydessä näkivät tai edes saattoivat nähdä.

Nämä neljä näkökulmaa yhdistävät niitä historioitsijoiden tapoja, joilla he yrittävät ja saavat selville niin paljon kuin he voivat. Ei ole olemassa mitään määrättyä tietä, jonka avulla itsestään selvästi voitaisiin sanoa historioitsijoiden toimintatapojen olevan oikeita: historioitsijoiden metodit, menetelmät, joiden avulla tietoa hankitaan, ovat joka osaltaan yhtä hauraita kuin heidän käytössään olevat epistemologiatkin.

Sedis

Elättääkö historia?

- Historiassa on kaksi suuntautumisvaihtoehtoa: opettaja ja työtön.

Lohkaisu naurattaa ensimmäistä kertaa kuultuna. Kenties vielä toisenkin kerran. Sitten naurahdus alkaa käydä yhä väkinäisemmäksi. Ainakin, jos itse on sattunut valitsemaan jälkimmäisen vaihtoehdon, eli opiskellut hienosti sanottuna historian asiantuntijaksi. Etenkin, jos on kysyttäessä myönnettävä, että "ei, edes puolivakituisia töitä ei ole löytynyt, ei tutkijakoulupaikkaakaan, juu, nykyinen rahoitus loppuu kuukauden kuluttua".

Valmistuin kolme vuotta sitten Joensuun yliopistosta siirtyen saman tien jatko-opiskelijaksi – ratkaisu, jonka järkevyyttä olen sittemmin usein miettinyt. Se tuntui silloin hyvältä, koska mitään muutakaan ei ollut näköpiirissä, ja elämän suunta oli muutenkin hakusessa. Olipahan edes jotakin, jolla määrittää itsensä ja tekemisensä. Toki mukana oli aito halu tutkia historiaa; jo gradunteko oli alkutahmeuden jälkeen osoittautunut yllättävän antoisaksi puuhaksi (akateemiset tittelit itsessään tuntuivat ja tuntuvat yhä sivuseikalta).

Toistaiseksi olen ollut sikäli onnekas, että tutkimusrahoitusta on tipahdellut kitsaista hanoista jotakuinkin säännöllisesti. Vähän kerrallaan, mutta kuitenkin. Opiskeluajoista saakka olen tehnyt myös pätkätöitä ja keikkoja toimittajana. Se tietysti hidastaa opintoja, mutta toisaalta antaa korvaamatonta työkokemusta ja venyttää apurahat riittämään pidemmälle.

Miten monet kerrat olenkaan lähettänyt kiitollisen ajatuksen professorille, joka korkeakouluharjoittelupaikkaa etsiessäni kehotti hakeutumaan johonkin paikallislehteen!

Tilanteeni on kuulemma tyypillinen varsinkin humanistisilla ja muilla heikonlaisesti työllistävillä aloilla. Moni asiantuntijaksi valmistunut hakeutuu jatko-opiskelijaksi, jos heti valmistumisen jälkeen ei löydy töitä. Osa lannistuu motivaation, rahoituksen tai molempien puutteeseen, kouluttautuu ehkä uudelleen ja siirtyy muihin töihin. Osa tekee sekatyöläisenä yhtä sun toista: pätkätöitä, sijaisuuksia, historiikkeja, artikkeleita. Jollakin tärppää, ja kohdalle osuu vakituisempi työpaikka.

Mutta tohtoreitakin valmistuu enemmän kuin koskaan, vaikkei edes jatkotutkinto takaa tulevaisuudessa töitä.
- Päinvastoin, varoitteli työvoimaneuvoja taannoin. - Lisensiaattina tai tohtorina saatat olla entistä ylikoulutetumpi moniin paikkoihin.
Yliopistotöiden varaankaan ei kannata laskea. Työnohjaajani kärjisti, että yhtä avointa virkaa hakee nyt neljä kertaa enemmän tohtoreita kuin ennen.

Suo siellä, vetelä täällä? Ei välttämättä. Mutta jo opiskeluvaiheessa on hyvä miettiä realistisesti, mitä tulevaisuudeltaan haluaa, samoin kuin varautua käyttämään mielikuvitustaan leipänsä tienaamisessa. Kuten ohjaajani sanoi, tutkijantyö on taiteenteon kaltaista kutsumustyötä. Työllistymistään ja toimeentuloaan ei kannata rakentaa pelkästään tutkimusrahoituksen varaan. Apurahoja tai tutkijakoulupaikkoja on tarjolla vähän, ja toiveikkaiden hakijoiden määrä kasvaa jatkuvasti.

Historian asiantuntijaksi mielivän onkin viisasta tehdä hyvissä ajoin varasuunnitelma tai useampi ja valita jo sivuaineensa niiden mukaan. Esimerkiksi Tampereella moni opiskelee pääaineensa ohella informatiikkaa tai museologiaa, jotka antavat käytännön eväitä työelämään. Myös työttömyysturva-asiat kannattaa selvittää jo ennen valmistumista (tässä puhuu kantapään kautta hankittu kokemus).

Ei siis liene syytä vajota synkkyyteen, vaikka opettajan ammatti ei historiasta kiinnostunutta kiehtoisikaan. Tilastojen valossa humanistitkin löytävät kyllä paikkansa. Jos eivät heti, niin myöhemmin.

Tampereen yliopiston uraneuvonnan Kitkatta-sivustolle on listattu aloja, joille historiasta valmistuneet ovat työllistyneet:

eu-koordinaattori
historianopettaja
informaatikko
kirjastonhoitaja
koordinaattori
kurssisihteeri
lehtori
museoamanuenssi
opettaja
opinto-ohjaaja
rehtori
tietopalvelusihteeri
toimittaja
tutkija
uutispäällikkö
yhteiskuntaopin opettaja

Yliopistokohtaista tietoa työelämään sijoittumisesta:
Helsingin yliopisto
Joensuun yliopisto
Jyväskylän yliopisto
Tampereen yliopisto
Turun yliopisto

-Pagisija

Muistatko sinä vuosiluvut?

Kukapa meistä ei rakastaisi vuosilukuja. Ne eivät ole tärkeitä, sanovat kaikki ne, jotka eivät niitä muista.

Mutta mitä teemme, jos tenttiin vastaa opiskelija, joka erehtyy Suomen poliittisen historian peruskysymyksiä kysyttäessä vastauksensa ajoituksessa sata vuotta. Ihan tuosta vain.

Vuosiluvut eivät siis ole tärkeitä, mutta ihan kaikkea ei voi jättää opettelematta tai unohtaa. Varsinkin unohtaminen on ongelmallista. Historioitsijan tehtävänä on nimittäin muistaa se, minkä muut unohtavat.

Muistamisen helpottamiseksi on nettiin sisältötuotettu järjestettyä materiaalia, joka saattelee historian vuosiluvut ja muut muistamista vaativat asiat jokapäiväiseen arkipäiväämme. [Olihan tarpeeksi vaikeasti sanottu?]

On tasavuosijuhlia, on muistopäiviä. Tasavuosijuhla-linkin kohteena on muuten Yhdysvaltain muusikkojen tekijänoikeusjärjestö BMI, joka täytti jokin aika sitten 50 vuotta. Sen kunniaksi linkatun sivun oikeasta reunasta löytyy erittäin hieno nettikirja "kevyen musiikin" historiasta.

Historian kohtaamista arkipäivässä sanotaan jokapäiväiseksi historiaksi. Sillä on sekä julkisia että yksityisiä muotoja.

Helposti mieleen tulevia jokapäiväisen historian julkisia muotoja ovat muistomerkit, rakennettu ympäristö (aika)kerroksineen ja symboleineen (siis niiden symboliikat), juhlapäivät, merkkivuodet, jopa "historiikit" - mikä on muuten aivan turhanpäiväinen sana tässä maailmassa, ajattelen aina "historiikkistä" sen yhteydessä. Jos historiaa kirjoitetaan, tehdään se kunnolla.

Eikä tässä kaikki. Historiaa kohtaamme arkipäivässä myös museoissa, näyttelyissä ja arkistoissa. Ne kaikki käyttävät varsin usein lähteenään akateemista historiantutkimusta, jota ne popularisoivat. Akateemisesta näkökulmasta näiden historian esittämisen tapojen ongelmina on ollut niiden vahva painottuminen elämyksiin. Museot ja näyttelyt korvaavat "raskaaksi koettua" informaatiota "kevyillä" elämyksillä. Selittävä informaatio häviää museoista. Nuorison suosima historia-aiheinen larppaus on ehkä pisimmälle viety elämyksellinen muoto historian jokapäiväisistä muodoista.

Ja tietysti me luemme historiallisia romaaneja, ja näemme jatkuvasti historiallisia näytelmiä ja elokuvia ja pelaamme historiaan sijoitettuja tietokonepelejä: niidenkin vaikutus käsityksiin menneestä on usein syvempi ja laajempi kuin akateemisilla tutkimuksilla. Tutkimusten mukaan teini-ikääisten koululaisten käsitys toisesta maailmansodasta perustuu ennen muuta Tuntematon sotilas -elokuvaan. Siihen varhaisempaan, Edvin Laineen versioon.

Historiaa käytetään varsin usein poliittisten ja taloudellisten ratkaisujen ja kannanottojen perusteluissa: puhutaan Paasikiven ja Kekkosen ulkopolitiikasta tai Euroopan integraatiosta.

Aina silloin tällöin esiin putkahtaa "historiakeskustelu". Juuri nyt keskustelu käy Mauno Koiviston ajasta - pääpuhujina professori ja poliitikko. Poliittikkojen osallistuminen historiakeskusteluihin tekee varovaiseksi: onko kyse historiapolitiikasta? Siis siitä, miten historiaa käytetään nykypäivässä poliittisiin tarkoituksiin.

Historiakeskusteluja käydään toki muistakin asioista: kansallisista traumoista ja silloin, kun vaaditaan historiallista tilintekoa. Suomessa sisällissotakysymykset ovat olleet tällaista historiallisen trauman purkamista, aina silloin tällöin on vaadittu tilintekoa vaikkapa stalinistien toimista. Suomeenkin on ehdotettu totuuskomissioita - tosin ehdottajat ovat olleet poliitikkoja, joten tuo historiapolitiikan mahdollisuus nousee taas esiin.

Mitä tapoja kohdata historia jokapäiväisenä ilmiönä on sitten yksityisellä sfäärillä? Silloin on usein kyse ihmisten omien kokemuksien tulkinnasta. Ovatko omat kokemukset samansuuntaisia kuin mikä kirjoitettu historia on? Vai onko ihmiselle eri tarina kerrottavana?

Tämänkaltainen kokemuksien historia ei kuole mahdolliseen ristiriitaan - sitä on joskus nimitetty historianhallintaongelmaksi - vaan usein nämä säilyvät erilaisissa yhteisöissä muistitietona ja perinteenä.

Toki niitä laitetaan yhteisöjen ulkopuolelle saatavaksi: muistelmat, kyläkirjat ja historialliset romaanit esimerkkeinä. Parhaimmillaan ne voivat haastaa akateemisen historiankirjoituksen: niinhän Väinö Linnan Pohjantähti-trilogia teki.

Eikä ole syytä unohtaa median vaikutusta: se tiedustelee ja käyttää aineistonaan ihmisten kokemuksia, joskus myös historiallisesta perspektiivistä.

Tämä historian jokapäiväisen kohtaaminen voidaan nähdä tärkeänä tekijänä myös historiantutkimuksessa. Kyse on silloin siitä, että historiantutkimus saa merkityksensä suhteessa jo olemassa olevaan historialliseen tietoon ja sen käyttöön. Historiantutkimuksen relevanssi tässä päivässä riippuu siitä. Historiantutkimus voi saada kritiikkiä historian esityksistä, mikä on tärkeää, mutta sen avulla voi myös kritisoida arkipäivässä kohdattuja historian esittämistapoja. Historiantutkimus voi muuttaa niitä käsityksiä, joita arkipäivässä kohdataan, mutta suhde toimii toisinkin päin.

Miksi minusta tuntuu, etteivät aiheet tältä blogilta ihan heti lopu...

- Sedis

Akaatemista bloggausta

Mikko Piippo vinkkasi akateemisen bloggauksen kuvioihin taannoisessa kommentissaan. Nostettakoon ne tänne pääsivun juttuun asti. Kirjoittaja on Ivan Tribble - ei siis Iivana Julma. Ivanin aiheena on blogien vaikutus työnsaamiseen. Monet akateemiset työnhakijat Yhdysvalloissa esittävät bloginsa meriittinä jo työtä hakiessaan, kuten Brian Leiter linkeissä kertoo, ja ne jotka eivät bloggaajauraansa paljasta, googlataan esiin työpaikoilla.

Samaa teemaa lähestyy myös Crooked Timber, joka on saanut inspiraatiota monelta kirjoittajalta, myös Guardian -lehdeltä, joka pohdiskeli bloggaamisen hyötyjä väitöskirjan teossa. Blogit ovat lehden mukaan loistavia ideoiden kehittämisessä ja jakamisessa.

Jakaminen ei sitten tarkoita sitä, että haluaisin blogimme tulevan esille tulevissa yliopistojen eettisissä lautakunnissa, joista tänään uutisoitiin laajasti laajalevikkisessä helsinkiläisessä päivälehdessä.

Cliopatrian perustaja ja "blogmeister" Ralph E. Luker kirjoitti historiablogeista toukokuussa 2005 kolumnin Were there blog enough and time History and Technology -lehteen. Jutussa on kymmeniä linkkejä akateemisesti pätevyytensä osoittaneisiin historiabloggaajiin. Ja siitä käy ilmi mm. se, että Yhdysvalloissa historiablogit ovat jo säännöllinen paneelikeskustelun aihe valtakunnallisissa historiakonferensseissa. Milloin meillä?

- Sedis

Historiablogin linja II

Viimeksi pohdiskelin erilaisia tapoja nähdä historia paitsi akateemisena oppiaineena ja tieteenä, myös jonakin arkipäiväisenä, kaikkien kohtaamana ilmiönä, vaikkapa blogina. Historiasta on olemassa paljon kliseemäisiä käsityksiä. Jotta niistä voisi päästä eroon, on mietittävä, mitä se historia sitten on.

Pauli Kettunen on luennoissaan erottanut historian käyttötavoissa kaksi dualismia. Ensinnäkin Kettunen viittaa historiaan tarkoittamassa sitä, mikä on tapahtunut ja tapahtuu. Sen rinnalla, vertauksin sanottuna kolikon toisena puolena, kulkee toisenlainen historian luonnehdinta, joka käy ilmi jo historia-sanan omasta historiasta eli siis historia-sanan etymologiasta. Historia voidaan nähdä tarinana, kertomuksena ja juttuna.

Siten historia on esitys siitä, mitä on tapahtunut. Esitys historiasta voi olla kertomus, kuvaus tai tulkinta. Kun historia ymmärretään näin esityksenä historiasta, se on selvästi paljon laajempi käsitys kuin historiantutkimus.

Kettusen käyttämä erottelu on juonnettavissa vuoteen 1953, jolloin historian professori Arvi Korhonen käytti sitä oppikirjansa Historiankirjoitus johdantoluvussa Miksi historia muuttuu.

Korhosen tarkoituksena oli osoittaa, ettei historia ole vain geneettisen historiakäsityksen mukaista, ts. tehtävänä ei ole koota vain pelkkiä menneisyyden tosiasioita, vaan historioitsija valikoi lähteitään, käyttää oman aikansa arviointiperusteita valikoinnissaan. Juuri siten "jokainen sukupolvi kirjoittaa historian uudestaan". Mutta samalla historioitsijan arviointi on väistämättä riippuvainen myös tutkittavaa ilmiötä myöhemmän kehityksen tuloksista.

Kertomus on historian esitystavoista vanhin, kuvaus pisimpään kestänyt, ja tulkinta lähellä nykyistä käsitystä historian esityksestä.

Kertomus on ehkä varhaisin tapa ymmärtää historia, historiankirjoitusta edeltänyt myyttinen menneisyys juontuu aikakaudesta, jolloin historiankirjoitusta ei vielä ollut. Myyttinen menneisyys välittyi suullisen kertomustradition myötä.

Myytti tarkoittaa suullisesti perinteestä saatua kertomusta, tarua tai runoa, joka ilmentää vanhoja käsityksiä maailmanjärjestyksestä, ennen muuta suurten sankareiden toiminnasta, yhteisön elämän säännöistä tai muista varhaisille kulttuureille tärkeistä asioista. Usein ne liittyivät uskonnollisiin tapoihin tai riitteihin, mutta yleisemmin ne ovat osa varhaiskulttuurien henkistä perinnettä.

Ns. alkuperäiskansojen identiteettien luomisessa ne ovat yhä tärkeitä. Myyttinen historiannäkemys on eräänlainen esimuoto historianfilosofialle. Nykyisin se on omaksi erityiseksi haarakseen jo jäänyt, mutta saattaa elää esimerkiksi erilaisissa syklisissä historianselityksissä. Niiden vaikutusvaltaisin muoto lienee nykyään buddhalaisuudessa ja sen kautta myös intialaisessa historianfilosofiassa, joissa puhutaan kiertokuluista.

Myyttinen muoto elää kuitenkin mielestäni tänäänkin. Uudet myyttiset kertomukset ovat elävää todellisuutta kuten jokainen tietää kokemuksistaan puskaradiosta tai urbaanikaskuista tai esimerkiksi minun ikäiselleni tutuiksi tulleista jermujen sotajutuista.

On varmaankin syytä palata joskus myös muihin esityksen muotoihin, esimerkiksi kuvaukseen. Se luonnehti historiankirjoitusta vuosituhansien ajan ja elää yhä keskusteluna historiasta narratiivina ja esimerkiksi pohdintana historiankirjoituksen retoriikasta. Tulkinta puolestaan kuuluu nykyisen tieteellisen historiankirjoituksen ydinkäsitteisiin, mutta pitää sisällään toki muutakin kuin tieteellisen tulkinnan. Juuri nyt seuraamme historiakeskustelua tulkinnoista, joita professori Juhani Suomi esittää Mauno Koiviston presidenttiajan alkuvuosista. Siinä keskustelussa on mukana muutakin kuin vain tieteellistä tulkintaa.

Joskus historiantulkinnat eivät ole tieteellisiä vaikka niillä olisikin tieteellisyyden kaapu yllään. Tunnusmerkkeinä tällaisista tilanteista on usein skandaalinhakuisuus, esimerkiksi arkistojen käyttö vain sensaatioiden aikaansaamiseksi. Silti kaikki nämä ovat keskenään erilaisia tapoja esittää historiaa.

Toinen Pauli Kettusen määrittelemä dualismi lähtee liikkeelle siitä, että otetaan lähtökohdaksi tuo edellä kuvattu kolikko molempine puolineen. Sen mukaisesti historian ajatellaan olevan siis joko menneisyyttä tai esitystä menneisyydestä. Tämän uuden dualismin toinen puoli on ajatella historiaa jonkinlaisena jatkumona.

Ensinnä tämän uuden, mittavamman kolikon toiseen puoleen. Historia voidaan siis nähdä menneisyytenä (past) tai sitten esityksenä menneisyydestä, menneisyyden tapahtumista.

Menneisyys menneisyytenä voi esiintyä tällöin meistä riippumattomana, muuttumattomana ja, kuten tavataan sanoa, objektiivisena. Historian filosofiassa tästä näkökulmasta on käytetty latinankielistä termiä res gestae.

Jos taas puhutaan historian esittämisestä, tämä esitysnäkökulma tuo esiin historian kirjoittajan merkityksen historialle: menneisyys on ollut ja mennyt ja jotkut ovat sen tehneet, mutta historian on joku kirjoittanut.

Yhteistä tämän toisen dualismin sisäisen kahtiajaon tavoille nähdä historia on se, että molemmissa tapauksissa erotellaan menneisyys nykyisyydestä, ajankohtaisesta.

Tämä
pohdiskelu on ollut postmodernistisille historianfilosofeille tärkeää. Keith Jenkins tekee erot selkeäksi.

Toisin kuin Kettunen, joka sitoo asiat yhteen näkemällä asian dualismina, Jenkins erottelee tiukasti menneisyyden ja esityksen menneisyydestä. Jenkinsin kuvio menee suurin piirtein näin. Ensinnäkin, mennyt on tapahtunut. Se on mennyt iäksi, menneisyys ei tule uudelleen eikä sitä voi rekonstruoida sellaisenaan, ja niinpä menneisyys voidaan tuoda takaisin vain historioitsijoiden avulla.

Tämä historioitsijoiden panos realisoituu kaikessa mediassa, kirjoina, artikkeleina, dokumentteina, ei varsinaisina aktuaalisina tapahtumina. Mennyt on mennyttä ja historiaa on se, mitä historioitsijat tekevät, kun he menevät töihin. Historia on historioitsijoiden (tai niiden jotka toimivat niin kuin he olisivat historioitsijoita) työtä ja niinpä he kysyvät aina toisiltaan minkäs aiheen parissa nyt työskentelet.

Siten historioitsijoiden työ ruumiillistuu kirjoissa, aikakauslehdissä ja muissa julkaisussa, ja juuri se on sitä, mitä sinä luet ja pidät historiana, kun luet (yliopistossa) historian tenttiin. Näin ajatellen historia on siis konkreettisesti kirjahyllyssä ja kirjastoissa. Täsmällisesti sanottuna tämä postmoderni kanta historiaan voidaan tiivistää sanomalla fiinisti, että historiografia on intertekstuaalinen lingvistinen konstruktio.

Kettusen esitykseen on syytä palata. Hänen mukaansa toisen dualismin jälkimmäinen tapa nähdä historia on ymmärtää tai esittää se jatkumona, siis sellaisena, joka yhdistää menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Jatkumona historia voidaan tietenkin ymmärtää monin eri tavoin.

Näitä näkökulmia kuvatessa puhutaan usein determinismistä (korostaa kausaalisia, eli syy-seuraussuhteisia lakeja ja mekanismeja, joilla tulevaisuus määräytyy), teleologiasta (myös nimellä finalismi tai tarkoitusperäisyysoppi, jossa maailmantapahtuminen kokonaisuudessaan tai jokin osa siitä on tarkoitushakuista), evoluutiosta (tietty - usein suuri, yhtenäinen, lainmukainen - kehitysjatkumo) tai eskatologiasta (joka on siis oppi viimeisistä tapahtumista, luomakunnan lopusta ja toisen maailman syntymisestä, sekä usein myös kuolemasta ja sen jälkeisestä elämästä).

Historia onkin monimutkaisempi juttu kuin tuli ajatelluksi.